Ohjelma joka luo uskoa ihmiskuntaan

Big Brother, Suurin pudottaja, Matkaoppaat, Kuppilat kuntoon, Selviytyjät, Viidakon tähtöset, Pomo piilossa, Metsien miehet, Rekkakuskit jäällä, Amerikan kamalimmat tatuoinnit, Amerikan kovimmat keräilijät, Leijonan luola, Master Chef, Lentokenttä, Olet mitä syöt, Hurja remontti, Idols, Voice of Finland/USA/Britain, Talent Suomi/USA/Britain, Poliisit, Ruotsin miljonääriäidit, jne.

Kuulostaako tutulta? Mikäli ei, kuulut siihen onnelliseen kerhoon joka on haudannut televisionsa jo aikaa sitten vähintäänkin vaatekaapin perukoille epätoivossa siitä, mitä meille tarjotaan televisiosta tänä päivänä.

Liikenne- ja viestintäministeriön tekemän tutkimuksen mukaan 21% Suomessa näytettävissä ohjelmista on määriteltävissä kategoriaan tositv. Toisinsanoen: Joka viides ohjelmalähetys on tositv-lähetys. Taakse jää kaikki kategoriat, kuten esimerkiksi: ulkomainen fiktio (19%), asiaohjelmat (12%), ajankohtaisohjelmat (4%) ja uutiset (3%).

Vaikka tositv on ollut televisiolähetysten osa jo television alkuajoista lähtien, niin itsensä se on lyönyt läpi vasta 2000 luvulla. Tositvn läpilyönnin jälkeen ohjelmia onkin ilmaantunut mitä normaalimmista asioista. Remontointia, matkustusta, työpaikkoja, ruokaa, laihdutusta, mukajulkkiksia, julkkiksia, jne. Erilaisten tositv -ohjelmien lista onkin yhtä pitkä kuin nälkävuosi, ja aihepiirinä tositv -tarjonnasta löytyy jokaista kiinnostava asia. Noin niinkuin teoriassa.

Teoriassa tositv voisi mieltää dokumenttina, niinkuin osittain tositv:n virallinen määritelmäkin kuuluu. Tositv voisi olla esimerkiksi minisarja jostakin ilmiöstä, uskonnosta, elämäntavasta, luonnosta, tai muusta järkevästä. Onneksi osassa tapauksista asia on juuri näin. Esimerkiksi "Arman ja viimeinen ristiretki" on tositv:tä sellaisena kuin sen pitäisikin olla. Näytetään ja kuvataan ihmisten elämää ympäri maapalloa sellaisena kuin sitä siellä eletään, mutta Armanin silmin. Toinen hyvä esimerkki on Madventures, jossa matkustetaan ympäri maapalloa ja tutustutaan erilaisiin kulttuureihin ja tuodaan niitä tutuksi katsojille. Mutta kuten oikeassa elämässä yleensäkin, totuus on toivemaailmaa karumpi, ja oikeasti asiallisten tositv-ohjelmien määrä on todella pieni. Nykytositv kun tarkoittaa käytännössä hyvin monessa tapauksessa aivotonta höttöä, ja vieläpä toistolla ja skandaalihakuisuudella.

Arman ja viimeinen ristiretki. Kambodzassa Arman koki vähän isompia ongelmia kuin mihin keskivertosuomalainen törmää päivittäin.

Mielestäni aivoton tositv kuvaakin modernia ihmistä ja yhteiskuntaa erittäin hyvin. Yhteiskunta ajaa ihmistä siihen suuntaan, että vastuuta ei tarvitse ottaa ja ajattelutyö tehdään yhteiskunnan toimesta jo ennen yksilöä, esimerkiksi turhia lakeja säätämällä. Asiasta, oikeasta tiedosta ja tieteestä tehdään yhteiskunnan ja median toimesta asia, joka kuulostaa tylsältä, ja jolla ihmisen on turha vaivata päätään. Ajatteluun ei kannusteta, vaan kannustetaan olemaan ihminen, jonka ei tarvitse ajatella elämässään juuri mitään ihmeellisempää kuin oman arjen pyörittäminen vaatii.

Vaikka suurin vastuu ajattelusta onkin yksilöllä itsellään, niin media antaa kuitenkin suunnan sille informaatiolle, mitä ihmisille annetaan, ja siten minkälainen pohja ajattelutyölle luodaan. Otetaan esimerkiksi lehdet. Jos lehdet kirjoittavat päivätolkulla otsikoita esimerkiksi Englannin prinssin vauvaelämästä, niin todennäköisesti ihmiset lukevat Englannin prinssin vauvaelämästä. Jos taas lehdet kirjoittaisivat, että Marsista on löytynyt vettä, niin ihmiset tietäisivät enemmän maailmakaikkeudesta ja pystyisivät miettimään esimerkiksi elämän mahdollisuudesta muuallakin kuin maapallolla. Tai jos lehdet kirjoittaisivat esimerkiksi enemmän faktaa ihmisen vaikutuksesta maapallolla sen sijaan, että Johanna Tukiainen on pidätetty kännissä, niin ihmiset osaisivat suhtautua omaan itseensä ja maapalloon paljon viisaammin. Tai ainakin pystyisivät ajattelemaan ja miettimään mitä itse on tekemässä, ja millä perusteella. Sama pätee tietysti myös televisio-ohjelmiin. Jos tositv-ohjelmien sijasta tehtäsiinkin ohjelmia, joiden tarkoitus on pistää ihmiset ajattelemaan. Mitä tapahtuisi?

Esimakua jokainen voi hakea Ylen Docventures -ohjelmasta. Kaava on simppeli. Valitaan aihe, pohjustetaan aihe asiapohjalta sekä juontajien omin kokemuksin, näytetään dokumenttielokuva ja lopuksi keskustellaan dokumentista ja itse dokumentin aiheesta.

Jo pohjustuksessa huomaa sen, että ohjelmassa kunnioitetaan katsojaa. Katsojaa ei haluta alistaa aivottomaksi zombieksi, vaan katsoja koukutetaan viikon teemaan tarkastelemalla aihetta jo heti kättelyssä monelta kannalta. Pelkästään jo asian esittely herättää kysymyksiä, ja usein jopa oma käsitys asiasta saattaa avartua, ellei jopa muuttua. Uskottavuutta ja syvyyttä pohjustukseen tuo ohjelman isäntien Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kokemus erilaisista kulttuureista ja tavoista joita tältä planeetalta löytyy. Pohjustuksen jälkeen kaivetaan snacksit ja bisset esille ja keskitytään illan dokumenttiin. Dokumenttielokuva ei mielestäni ole kuitenkaan ohjelman pihvi.

Riku Rantala ja Tunna Milonoff

Docventuresiin kuuluu dokumentin lisäksi olennaisesti asiasta keskustelu. Jokaiseen jaksoon on kutsuttu paikalle yksi vieras, jonka kanssa viikon aihetta puidaan läpi livetilanteessa. Tässä vaiheessa joku voisi ajatella, että jos studioon tuodaan vain yksi henkilö, niin eikö asioita tarkastella silloin vain jostakin tietystä kulmasta? Lyhyt vastaus: Ei. Riku ja Tunna on mielestäni tajunnut sen, että mitä enemmän hulluja kokkeja soppaa on tekemässä, sen huonompi keitoksesta tulee. Ja tällä viittaan siihen, että monissa keskusteluohjelmissa studioon roudataan läjäpäin ihmisiä, ja nämä ihmiset haetaan ääripäistä. Ihmiset laitetaan mahdollisesti jopa istumaan omille puolilleen studiota, jolloin vastakkain on käytännössä kaksi leiriä. Oli todella irvokasta seurata esimerkiksi Ylen A2 -ohjelman susi-iltaa, jossa susia vastaan olevat ihmiset huutelivat omasta poterostaan susia puolustelevien poteroon mitä ihmeellisempiä syytöksiä. Ja tietysti päinvastoin. Rakenna siinä sitten keskustelua, kun kaikki kommunikaatio on tasoa "meidän tapa on ainut oikea".

Docventuresin yksi vieras on täydellinen ratkaisu tälle useita keskusteluohjelmia leimaaville kinasteluille. Tuntuu myös siltä, että vieras on valittu siten, että henkilö pystyy oman näkökulmansa ulkopuoliseen ajatteluun ja oman näkökantansa kritisoimiseen, joka on keskeisintä ohjelmassa jossa halutaan jakaa tietoa ihmisille. Niin vieraat kuin isännätkin kritisoivatkin avoimesti toisten ja myös omia näkökantojaan asiaan. Tätä tekstiä kirjottaessa Docventures on ruotinut läpi uskontoa, taloutta, kannabista/huumeita, luontoa, ravintoa ja taidetta. Moni voisi kysyä, että mitä tässä on niin ihmeellistä? Joka viikko käydään läpi samoja asioita ja aiheita erilaisissa keskusteluohjelmissa. Näinhän sitä voisi luulla, mutta tällä kertaa totuus on onneksi kuvitelmaa ihmeellisempää. 

Docventures on siinä mielessä erilainen ohjelma, että se pistää ihmisen itse ajattelemaan sen sijaan, että katsojalle tarjottaisiin yhtä tai kahta ratkaisua aihetta koskeviin kysymyksiin. Jos verrataan  Docventuresia muihin keskustelu- tai asiaohjelmiin, niin suurin ero löytyy puolueettomuudesta ja siitä, että asiat esitetään niinkuin ne ovat, ja niistä keskustellaan niin kuin asiat ovat. Asioita ei suurennella eikä vähätellä, vaan keskustelu ja asioiden tutkiminen pidetään tasolla jossa aihealueen eri teorioita kyseenalaistetaan ja kritisoidaan eri näkökulmista. Valmiita ratkaisuita ei tarjota, vaan katsoja saa itse päättää mitä mieltä on. Kaiken lisäksi ihmisten mielipiteitä kuunnellaan ja mielipiteisiin kannustetaan. Ketään ei dissata, ja ketään ei moralisoida. Ja se hyvät ihmiset on, Rikun ja Tunnan termejä käyttäen, päräyttävintä tässä ohjelmassa. 

Jos joku on jäänyt paitsi kyseisestä ohjelmasta, niin suosittelen lämpimästi ohjelman lähempää tutkailua. Yle Areena tarjoaa hyvän lähtökohdan tälle tutkiskelulle. Lisäksi kannattaa kaivaa se aikaisemmin vaatehuoneeseen jemmattu televisio kahdestakin syystä. Televisiolupamaksu kerätään nykyään veroista, ja keskiviikkoisin tulee Docventures suorana.

Onkin ollut käsittämättömän hienoa seurata tätä tiedon ja ajattelun voittokulkua kaiken sen paskan keskellä, mitä tuuba, jota televisioksi kutsumme, ulos suoltaa. Ja parasta on ollut, että en ole yksin tämän mielipiteen kanssa. On hienoa huomata, että Suomesta löytyy ihmisiä joita kiinnostaa oikea ja rehellinen tieto, jonka itse joutuu prosessoimaan sen sijaan että se märehdittäisiin valmiiksi lautaselle naamaansa tunkemista varten. Yksi indikaatio suosiosta on, että Docventuresin Facebook -sivusto onkin kerännyt melkein 50 000 tykkääjää. 

Se tarkoittaa sitä, että Suomessa on vähintään 50 000 ihmistä, jotka palauttavat minun uskoni ihmiskuntaan.

Porilaista hulluutta Tamperelaisittain

Tänäkin vuonna päästiin vihdosta viimein kääntymään kohti kesää. Lumi sulaa ja aurinkokin alkaa lämmittämään. Ne ovat kevään merkkejä, mutta näitäkin varmemmin kevään merkkinä toimii SM-liigan finaalit.

Itselleni jääkiekko on todella suuri osa elämää. Seuraan SM-liigaa vuosittain loppuun asti, finaalit mukaanlukien, vaikka finaaleissa pelaisi mikä joukkue tahansa. Minulla on liigassa suosikkeja, inhokkeja sekä joukkueita jotka ovat minulle ns. "mauttomia ja hajuttomia". Seuraan SM-liigan lisäksi myös NHL:ää, ja tietyin varauksin Elitserieniä ja KHL:ää. Keväisin pyrin katsomaan MM-kisoista kaikki ottelut mitä televisioidaan. Jääkiekon huippuhetket ajoittuvat talviolympialaisiin, jotka muuten pelataan ensi vuonna Sotšissa. Olen tätä kaavaa seurannut jo monta vuotta. Joukkueet joita kannatan ja seuraan ovat vaihtuneet ajan myötä, mutta yksi on pysynyt ja pysyy ylivoimaisena ykkösenä. Tämä joukkue on Tampereen Ilves.

Ilvesfanina ja Tamperelaisena olen kokenut tänä vuonna kevään, jota ei moneen vuoteen ole Tampereella koettu. Tamperelaista jääkiekkoa nähdään finaaleissa, kun Tappara taistelee mestaruudesta Porin Ässiä vastaan. Voidaankin sanoa, että Tampereella eletään tavallaan "uutta kevättä" jääkiekon saralla 10 vuoden tauon jälkeen, sillä menestystä ei ole Tapparalle tai Ilvekselle tullut näinä vuosina. Päinvastoin.

Uutta kevättä eletään siinäkin mielessä, että edellisen kerran kun "poika" kannettiin Tampereelle (Tapparan toimesta) vuonna 2003, oli sosiaalinen media lapsen kengissä. Facebookia ei vielä ollut olemassakaan, puhumattakaan esimerkiksi Twitteristä. 2003 väänettiin siis kättä Ilveksen ja Tapparan välillä ihan perinteisesti kahvipöydissä ja kaveriporukoissa. Sittemmin Facebookin ja Twitterin yleistyttyä, on sapelin kalistelu siirtynyt kahvipöydistä Facebookiin ja muuhun sosiaaliseen mediaan. Sapelin kalistelua Tampereen kiekkoherruudesta ja joukkueiden paremmuudesta on toki tehty ammoisista ajoista alkaen, joten siinä ei ole mitään uutta. Välillä on isketty vyön alle, mutta kaikki on tehty huumorilla. Tänä keväänä sapelin kalistelu on saanut kuitenkin uudenlaisia piirteitä, jota ainakaan allekirjoittanut ei ole ennen todistanut.

Mark Zuckerberg julkaisi Facebookin massoille vuonna 2004

Omalta kohdalta nämä piirteet alkoivat jo playoffien alussa, kun kritisoin Ilveksen kannattajana katsojalukuja Tapparan kotiotteluissa. Ensimmäinen Tapparan ottelu keräsi 4874 katsojaa, jota pidin playoffotteluihin todella alhaisena määränä. Olihan Tapparan runkosarjankin keskiarvo ollut reilusti yli 5600. Verrokkina samalla viikolla pelattu Ilves - Jukurit karsintaottelu keräsi 6309 katsojaa. Tätä asiaa ihmettelin myös Facebookissa, kun alkoi Tapparan kannattajien "ryöpytys". Katsojamäärää pidettiin normaalina, tilastoja väärinä, tai minä sitten pidettiinkään. Nämä kommentit eivät olleet vitsisävytteisiä, vaan tosissaan kirjoitettuja. Muutama näistä henkilöistä päätyi myös "livekeskusteluun" kanssani, ja mielipiteet olivat vakavissaan samanlaisia myös näissä keskusteluissa. Toki Facebookissa lensi myös perinteistä sapelinkalisteluvitsiä. Esimerkiksi siitä, että Ilveksen pelejä mennään katsomaan enemmän siksi, että voi olla viimeinen vuosi kun Ilves SM-liigassa nähdään. Tosissaan tarjottiin myös sitä syyksi, että Tapparan fanit odottavat tosipelejä ennen kuin menevät halliin. Siis hetkinen? Eikö playoffit ole niitä tosipelejä, ja jokaisen kynnelle kykenevän fanin pitäisi lähteä halliin kannustamaan omiaan?

Samaa mieltä oli myös Tapparan kultakypärä Ville Nieminen. Nieminen kirjoitti Twitterissä:

Niemisen twiitti 28.3.2013

Ilmeisesti Ville oli todennut saman asian kuin minä. Otteluiden yleisömäärät olivat kokolailla päälaellaan, koska playoffien pitäisi vetää enemmän väkeä kuin karsintojen. Kopioin Villen Twiitin myös Facebookiin, jonka seurauksena suurin napiseminen yleisömääristä hävisi kokolailla täysin. Enää vedottiin siihen, että liput ovat kalliita. Tiedä sitten sitä, oliko sillä jotain merkitystä, että kritiikki tuli osittain oman joukkueen kultakypärältä, eikä pelkästään Ilves-fanilta. Mielestäni kuitenkin kritiikki sekä Niemiseltä, että itseltäni oli erittäin aiheellista, sillä ensimmäistä kertaa kevään 2013 playoffeissa Tappara sai hallin täyteen 19.4.2013 pelatussa finaaliottelussa Tappara - Ässät. Sitä ennen Tappara pelasi kaksi kokonaista playoff -sarjaa HIFK:ta ja Lukkoa vastaan, sekä yhden finaalikotiottelun Ässiä vastaan ilman täyttä hallia. Sen verran kuitenkin annettakoon Tappara-faneille tunnustusta, että pari kertaa kävi lähellä ja halliin saatiin yli 7000 katsojaa kapasiteetin ollessa 7600. Toivon syvästi, että seuraavissa peleissä Hakametsä saadaan täyteen, sillä näitä pelejä ei minkään joukkueen kannattajilla ole liikaa.

Yleisökritiikin lisäksi Facebook on saanut minun aikajanallani aikaan myös toisenlaisen ilmiön. Nimittäin ns. "gloryhuntereiden" (menestyksen perässä juoksijoiden) esiinmarssin. Olen ollut vuodesta 2007 asti Facebookissa, ja IKINÄ en ole nähnyt niin paljoa jääkiekkoaiheisia päivityksiä ystäviltäni kuin tänä keväänä. Paitsi ehkä 2011 keväällä kun Suomi voitti MM-kultaa. Ilmiö on kuitenkin sama. "Faneja" alkaa ilmestymään jokaisen kulman takaa toitottamaan sitä, kuinka he ovat niitä kovimpia faneja ja kannattajia.

Statuksista löytyy vaikka mitä siitä kuinka "me otetaan kultaa tänä vuonna" ja kuinka "me ollaan hyviä". Eli rinnastetaan itsensä vahvasti joukkueeseen silloin kun tapahtuu positiivisia asioita. Kuitenkin moneen vuoteen samoilta ihmisiltä ei ole kuulunut mitään kun "oma" joukkue ei ole pärjännyt. Joiltakin on jopa tullut sitä perisuomalaista "Vittu että Tapparakin on paska!" tai "Ässät on perseestä" -kommentointia. Tätä ilmiötä leimaa kuitenkin se piirre, että silloin kun menestytään, niin asialla ollaan "me". Mutta silloin kun menee huonosti, asialla on aina "ne".

Mutta älkää nyt käsittäkö väärin. Näitä henkilöitä löytyy ihan samalla lailla Ässiltä ja Tapparalta. Ja jos finaalissa pelaisi Ilves, niin niitä löytyisi myös Ilvekseltä. Aivan samalla lailla, kun niitä löytyy myös Suomen joukkueelta (jopa järkyttäviä määriä enemmän) silloin kun menestystä tulee. Gloryhunterina oleminen on ihan sallittavaa ja täysin hyväksyttävää, mutta valitettavasti se ei tee kyseisestä ihmisestä fania. Jos finaalipelit ovat ainoa kerta elämässä kun sinne halliin (tai jopa TV:n ääreen) suunnataan, niin ei itseään kyllä voi faniksi kutsua suin surminkaan. Se on nimenomaan sitä, että juostaan sen menestyksen perässä ja haetaan hyvänolontunnetta.

Se mikä gloryhunterin erottaa fanista, on se, että fani ei hylkää joukkuetta edes osittain vastoinkäymisten johdosta. Fani odottaa sitä seuraavaa kautta tai peliä kuin kuuta nousevaa, vaikka edellinen kausi olisi mennyt kuinka huonosti. Sen voin Ilvesfanina teille kertoa, sillä jumbosija on kuitattu viimeisen neljän vuoden aikana kolmesti, mutta uskoa seuraavaan kauteen on aina löytynyt. Huonosti mennyt peli tai kausi ei saa minua koskaan sanomaan tämänkaltaisia lauseita: "Ilves on paska" tai "Ilves on perseestä". Saatan helpostikin sanoa, että "me oltiin huonoja tänään" "pelattiin ihan päin v****a", tai "tuollaisella pelillä ei ole ihmekään kun hävitään". Se mikä tämän erottaa gloryhuntereiden tavasta puhua, on se, että fani kokee joukkueen omaksi myös niinä huonoina hetkinä. Omaa joukkuetta ei siis heitetä nurkkaan fanituotteiden kera odottamaan parempia aikoja.

Huvittavin gloryhunterilmiö Facebookissa on kuitenkin tullut siitä, että saan kritiikkiä siitä kenen puolella olen finaaleissa. Olen saanut monta ihmettelyä siitä, kuinka voin kannattaa Ässiä, kun olen Tamperelainen! Näitä kommentteja on heittäneet myös Tapparan fanit, mutta nämä henkilöt heittävät ne sillä tavalla että ne tunnistaa kyllä huumoriksi, ja rivien välistä on luettavissa: "No en minäkään olis Ilveksen kannalla!!". Jotkut kuitenkin kysyvät tätä ihan tosissaan, ja tuntuu välillä, että se käy jopa luonnon päälle. Monet myös luulevat, että se johtuu siitä, että olisin jotenkin kateellinen Tapparalle siitä että he pelaavat finaaleissa. Mutta minun kohdalla se ei ole sitä. Tiedän toki ihmisiä, jotka ovat aivan samalla lailla henkeen ja vereen Ilvesläisiä kuin minä itse, ja he kannattavat ihan ketä tahansa muuta finaaleissa paitsi Tapparaa. He voivat jopa olla oikeasti kateellisia siitä, että Tappara pelaa finaaleissa ja Ilves ei.

Itselläni asia on kuitenkin hieman erilailla. Rakastan yhtä joukkuetta, mutta se ei sulje pois sitä, ettenkö voisi "kannattaa" myös muita joukkueita. Tappara putoaa minulla kategoriaan "mauton, hajuton" eli hyvinkin neutraali. Minulla ei ole mitään sen enempää Tapparaa vastaan kuin sen puolestakaan. Paitsi sen verran, että jäisin varmsti kaipaamaan paikalliskamppailuja ja sapelinkalistelua, jos jompikumpi joskus liigasta poistuisi tavalla tai toisella. Hajuttoman ja mauttoman kategorian lisäksi minulla on joukkueita jotka kuuluu sarjaan "ihan jees" tai "vihaan". "Ihan jees" sarjaan minulla kuuluu Ässät, HPK ja TPS. Sarjaan "vihaan" kuuluu taasen oikeastaan vain Jokerit ja JYP.

Pointti on kuitenkin se, että jokaisella meillä on tietyt tavat kannattaa "omiaan". Osa on gloryhuntereita, osa faneja. Osaa ei kiinnosta pätkääkään vaikka koko SM-liiga kaatuisi ja jääkiekkoa ei koskaan enää pelattaisi. Jokainen tapa on täsmälleen yhtä oikea, mutta oman valintansa kanssa pitäisi pystyä elämään. Jos kaivaudut keväällä kiven alta kannustamaan omaa joukkuetta silloin kun sillä menee hyvin, olet gloryhunter eikä siitä pidä vetää hernettä nenään. Jos juhlit ja kärsit joukkueesi kanssa vuodesta toiseen, olet fani. Ei voida sanoa, että joku tapa kannattaa olisi väärin, tai enemmän oikein kuin toinen. On vain erilaisia henkiköitä, joilla jokaisella on oma tapansa suhtautua jääkiekkoon. Jokainen henkilö on kullanarvoinen tälle lajille, oli se oma "tyyppi" mikä tahansa.

Oma tapani suhtautua jääkiekkoon (Ilveksen jälkeen) on aikalailla neutraali. MM-kisoissa kannatan tietenkin Suomea, mutta sen lisäksi toivon menestystä Kanadalta sekä Sveitsiltä. NHL:ssä toivon menestystä etenkin Bruinsille ja Red Wingseille, mutta myös Penguinsille ja Flyersille, joka sekin saattaa olla jääkiekkoa tuntevien keskuudessa jokseenkin perverssiä.

SM-liigan finaaleissa tänä vuonna aion olla jatkossakin Ässien puolella. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka Porilaiseksi hulluudeksi Tamperelaisella vivahteella.