Ethical elephant park equals happy elephants and customers!

You have probably seen many articles why you should not ride elephants in Thailand. Most of them are totally right, but many of these articles assume that every park in Thailand is the same. Well I can assure it is not true.

We have been travelling to Thailand from the year 2011. Every year we have been wanting to see the elephants, but we have not found a suitable place to see these gentle giants as we do not want to support mistreating of the animals. We were afraid that the experience would be like every other animal experience before. The zoos or animal attractions we have been in have all been at least to some level a bad experience. Even the ones in western countries like France, United States and even Finland. With every park the immediate feeling when leaving the park has been a sad feeling, as we have felt bad for the animals in the park. Also the looming feeling that our money just went to support a place which is not treating the animals right. 

Even the reviews in travelling advice sites (like Tripadvisor) don't always tell the truth, since the concept of "treating animals" varies really much depending on the person and culture. If you want to support the places that does good, you really need to do your research. Nevertheless, we feel that our standard for animal attractions are at a level where the animal comes always first and the money is not the main thing. 

Before our last trip to Khao Lak, Thailand, we felt that we really would like to see the elephants, and went to a great deal of doing research and googling on elephant parks in Thailand. I started to find suitable places for our region, and it was not easy. There are too many parks that don't say anything about how they treat the animals. This should already raise a flag when thinking going to a such place. Of course in Thailand, the words usually don't matter that much either when talking about the business around the tourism. So you should think twice and do some research over the internet about a place you are planning to go to. The worse thing you can do is to choose the cheapest place blindly from some random office on the street or hotel based on a recommendation by a local. 

For my search, I used a lot of reading and googling, but finally found a park that would suit our standards. I stumbled across a page which talked about the ethical elephant parks in Thailand and one of the parks were at decent distance from our hotel. The Phang Nga elephant park was on the list and we felt that it might be a place for us. For the reasons stated above, we still did not book, but waited when we were actually in Khao Lak. 

We contacted the Phang Nga elephant park via email and it was very clear from the beginning that it was not the usual elephant parks. The answer was in really good English (something that is unusual for the Thai companies as English is not usually spoken or written) and it explained in detail much of the possibilities. We asked a few more detailing questions and ended up booking the half day experience with the park.

At the visiting day, the car was waiting for us on the hotel at the agreed time (the pickup is included in the price) and we left for the park. After a decent one hour drive from Khao Lak, we arrived to the park. We were greeted by Anna, a volunteer in the park and our guide to be, and walked up a hill to have a briefing about the day while we listened the elephants, or actually one certain elephant making noises. 

Our guide, Anna.

As we sat down, we saw the first elephant. The young elephant was running down the hill making noises, and heading straight to a place where there were bananas waiting. She stopped there and made a big statement that she would like to have bananas. This time the bananas were not for her and she left making noises with the handler behind. 

This was the first indication that the park is really treating the animals like they should. There was not a point where there would be someone hitting or yelling to the animal when she decided to go ask for bananas. Actually we found out that the park fires anyone who hits the animals. The only person with the elephant was the mahout of the elephant. The mahout is a person who trains and works with the elephant. And don't think this as a eight to five kinda job. The mahout job is for life and you start early. The mahout sleeps when the elephant sleeps and he doesn't leave the elephant alone for long periods of time in this park. The elephant and the mahout grow together and learn to live together. So it is truly a job for a life. Later I would be happy to know, that she was going to be the elephant that I get to meet during the day. 

We carried on with our refreshments and Anna started to brief us. She told that the elephant we saw, Tangthai, was the youngest of the elephants, if you did not count the six months old baby. She is a bit different from the others, as she liked to make sounds a lot as we would notice later, as Tangthai would be the elephant that I would be caring for during the day. After Anna told us about Tangthai it really made sense. Being six years old is like that. You like treats, and you like to explore the world around you. You are interested in different things. For Tangthai it was another try to get candy and explore the world.

We talked a lot about the elephants in overall. The differences between the different sub-species over the world, their habits, diets, how they are trained, is it ok to ride them, the biology of the elephants from the feet to the trunk. With the help of Anna we found out that the elephants have much better smell than the best bloodhounds in the world, not every sub-species have tusks, the elephants eat about 350kg of food per day, their feet are so sensitive that they can feel the herd making sounds through the ground from 20 kilometers away, and there are certain parts of the elephant that you can actually see how old the elephant is. There were so much information from Anna that I cannot possibly remember them all. In addition we talked about the day and what to do and what not to do. 

While we waited for the elephants to be ready for us, we went to see the smallest addition to the 12 headed herd of elephants in the park. He was just six months old and "only" 150 kilograms. He was in own area with it's mother for the safety of both him and the tourists in the park. It is not a good combination to have 150 kilograms of happy elephant to run around freely in the park without totally controlling himself and having the visiting children to be at the same area and the same state of not in totally control of themselves. 

The 150kg baby elephant with her mother. Just six months old. The elephants tend their young up to two years.

We left the baby and the mother at peace and went to the first actual activity of the day, the elephant riding. At this point it is good to know that it really is OK to ride the elephants if you do it the correct way. The correct option is to ride the elephants bare neck, without any saddles or chairs. And the correct place to sit is not in the back, but near the ears. Also the use of chairs are ok if they are designed the correct way. The bad way is the way that the chair is directly against the spine of the elephant, and the correct way is when the weight rests equally on the sides of the elephant. Also the padding makes a big difference for the elephant. 

If you are wondering about the weight of a human on top of the elephant you can think of this. If I, a 87kg weighted man, would take a small backpack weighting four kilos to my back, it would be 4,4% of my body weight. For a fully grown elephant the roughly 90 kilograms weighting human in similar way is roughly 2% of it's own body weight. Even for the six year old, the weight ratio is 3,6%. It is not too much, unless you do it all the time and in this park the elephants are limited to have the tourist on their back to maximum of 4 times a day for 15-20 minutes at a time. 

The correct chair design and enough padding between the chair and the elephant.

Anyway, we did not use the chairs for riding, but we did ride them bare neck. Our lovely two elephants were Choosie and the young noisy Tangthai. I got the young and enthuastic six year old Tangthai, while my girlfriend rode the more gently lady, Choosie which is 40 years old. While riding, we got to notice that every elephant is indeed different. While Choosie was walking calmly up the hill, Tangthai was totally different thing. Being a child, she really liked to explore things. It was not a few times when the trunk of Tangthai was exploring the delicious bush beside the road up the hill, or leaving behind and going again in front of Choosie. And all this while making a deep sound and blowing her trunk once in a while. 

Tangthai leads, and Choosie calmly follows.

After the ride, we got up the hill and it was time for a light snack for the elephants, a light snack of ~15 kilograms of bananas for each to be more precise. It was really funny to see the difference between the elephants once again. We both had a basket of bananas that we got to feed the elephants. While Choosie politely did eat everything Taina gave her, Tangthai was again from the different world. I fed Tangthai with bananas I got to my hand from the basket at random. Some of the bananas were ripe and some of them were raw. I did not think it would make a difference, but I was dead wrong. If I gave a yellow and good ripe banana to Tangthai, she eat with great appetite, but boy if the banana were green... The bananas that were only partly green were up to evaluation. Some were ok to eat, but some she threw away to the ground and wanted to have the yellow bananas. At some point the yellow bananas were running out from the basket and I was offering only green bananas, so the trunk went straight to the basket to search for the yellow ones bybassing the offered green bananas. I felt that I was the stupid tourist who did not know what was good and what was not. Well the bananas got eaten anyways, as Tangthai ate the green ones after the ripe bananas were gone. Tangthai also found the banana stash that the mahouts Ty and Lek had put aside for Choosie. Tangthai was more than happy to clear the stash from the bananas before heading back to the camp. 

Tangthai eating (no sound).

After the snack time we headed down the path to the small pool in the camp. Tangthai were eager to go down again and Lek had to ask her to wait for Choosie, but in vain as Choosie chose to wait in the shade parts to cool off. This is also a thing in this park. The mahouts will ask or tell the elephant to do something, but it is always the elephants decision if anything is done. In this case Choosie decided to hang around in the shade once in a while and Taina waited on top of her. Choosie also did use the spit to cool herself down (this is what elephants do) to the amusement for Taina who was riding her and getting the spit-cooling also.

Eventually Choosie got down also and it was time for bathing. The half day experience included a bath time with the elephants in the pool, where the elephants would enjoy brushing and the cooling water. We entered the pool with the bigger bathers first and started to brush Tangthai and Choosie. It was really nice to see that both elephants really enjoyed the brushing. If you are familiar with dogs and cats, you know that when the animals really enjoys the scratching, they partly close their eyes. So did Tangthai and Choosie at times. It was not only the bathing, but the whole day. You really could tell from the elephants the really like being in the park. They seem really happy, which is the main thing.

"Put the camera down and brush some more!"

After the bathing, it was time to say goodbye for the elephants and head for the lunch (included in the price). Anna took us to a more quiet place on the premises where we enjoyed a Thai lunch. During the lunch we discussed about our great experiences in the park and the reasons why the park was founded. We also got to meet the owners of the park, the two brothers, who founded the park few years back. After the lunch we paid the tour and left the park with goodbyes and Facebook exchange with Anna.

During the car ride back to our hotel I could not help to think about the experience we had and the good feeling we got. It was totally different to the previous experiences we have had in animal parks. By visiting the park, we did not only help these elephants in the park, we helped the brothers which have made a good effort and are aiming high in Thailand to change the elephant business.

The brothers make a good combination of business knowledge and elephant knowledge. Jake has been in London for 12 years and handles the business side and communication while his brother works with the elephants, as he has done from the age of six. The fundamentals in the park are in the ethical treatment of the animals which shows from the brothers. They are really committed on saving the elephants and working towards buying the elephants in the park for themselves. 

The park started from the point of three elephants that they did want to save when their family started to have problems keeping them. They set up the park and started to expand the park by renting animals from different owners. Majority of the animals are rented from other owners. The perspective of the goodness the brothers are doing comes to play when the history of the elephants in the park are known. The brothers are simply saving the elephants for paying more to the owners to have the elephants in the park than sent to work in logging camps. At this point it is good to understand that the logging industry with elephants is illegal in Thailand, but with certain amount of money and the correct corrupt policeman it is easy to turn away from that kind of action. 

So yes. The elephants are really saved from the horrifying places that they would otherwise be in. And this is the reason you really should go to these ethical parks who fights for the rights of these majestic animals. Without these parks, the elephant business will never change. And without going to these parks, there will be no money to save the 80% of the elephant population in Thailand which is domesticated. But saving the elephants is a costly thing to do. Only the feeding costs are big for the Thai people as an elephant eats 350kg of food every day. 

One could argue that no elephants should be kept in the tourism business, but then again there is the ethical dilemma. 80% of the current 5000 elephant population in Thailand are domesticated animals. This means that they are born and raised in captivity and they are dependant on the humans that raised them. And the fact is that without parks like this, the elephants would be in the worse parks and logging industry or dying because the owner cannot feed it. If the option from a park where the animal is happy is death, beating and using, or overworking in logging camps, it is really a no-brainer.

One could also make an argument that it is not ethical to keep elephants in captivity at all. Well that is an question that relates to every animal. Is it ethical to keep dogs and cats? Fishes? Horses? And to this question there are as many answers as there are persons who answer. The fact anyways is that the elephant has been part of the Thai culture for hundreds of years, and still is. Until the tradition for using elephants, like we western people used to use horses, is fading I would say that there is nothing to be done to that but try to teach the Thai people that the tourists appreciate and pays even more for just seeing the elephants happy in a park than what they would get for renting them for logging or exploiting tourism business. Maybe that is the way to the point that elephants gets a better life in Thailand. 

The brothers in Phang Nga elephant park is on this way and they have set the goal to buy every elephant in the park. But this is not cheap, as the elephant can cost up to 50 000 euros, which is an amount that corresponds to a build costs of a rather big house in Thailand. This is one of the reasons why the park fee is more in ethical parks than in the ones that only exploit the elephants for income to the owners. But as almost everyone visiting the elephant parks in Thailand are wealthy western people, it is fair to ask: Is it too much to pay a bit more for a ethical experience with nicer experience? The answer is obvious.

So while visiting Thailand, please visit the elephants, but choose the park wisely, because ethical elephant park equals happy elephants and customers! 

Tangthai playing with the mahout Ty.

For more references to ethical elephant experience in Thailand:

http://thailand.net.au/ethical-elephant-encounters-in-thailand/

https://www.lonelyplanet.com/thailand/travel-tips-and-articles/how-to-interact-ethically-with-elephants-in-thailand

http://takingtotheopenroad.com/choosing-an-ethical-elephant-encounter/

Tätä on olla Ilves

12 vuotta  ja tuhansia tunteja töitä. Noin 350 jäähallissa nähtyä kotiottelua. Uuden luomista. Nuorten kanssa töiden tekemistä. Samanhenkisiä ihmisiä. Mukavia ihmisiä. Heikkoja hetkiä. Upeita hetkiä. Uuvuttavia hetkiä. Piristäviä hetkiä. Upeita kokemuksia. Ainutkertaisia tapahtumia. Surua. Iloa. Mutta ennen kaikkea kokonaisuudessaan hienoa aikaa!

Oma urani alkoi Ilveksen leivissä muistaakseni kaudella 2002-2003. Silloin Hakametsässä nähtiin, käsittääkseni ensimmäisenä jäähallina Suomessa, sähköinen lipuntarkastusjärjestelmä. Minun tuolloiset tehtävät oli toimia teknisenä tukihenkilönä järjestysmiehille jotka lukivat lippuja. Muistan elävästi ne ihmetykset kun lippuja ei enää revitty tai kausikortteja rei'itetty. Eräskin vanhempi herrasmies kyseli hätääntyneenä, että voisiko hänen korttinsa silti rei'ittää, jotta on esittää kotona vaimolle todisteita siitä missä on ollut. Palvelu pelasi ja kortti rei'itettiin herran mieliksi.

Sittemmin lukujärjestelmä vakiintui käytännöksi ja myöhemmin Ilves alkoi tarjoamaan lipunlukutyötä nuorille. Oma roolini muuttui tässä vaiheessa ja vastuulle tuli muunmuassa työntekijöiden etsimistä, työvuorojen tekoa ja nuorten kanssa toimimista vanhojen töiden lisäksi. Kokeilu nuorten kanssa osoittautui toimivaksi ja olemmekin siis nuorten kanssa ihastuttaneet (ja joskus jopa vihastuttaneet) Ilveksen peleihin saapuvien elämää nyt jo monta vuotta.

Töiden ohessa on 12 vuoden matkalle kertynyt paljon tapahtumia Ilveksen kanssa. Kaikki muistavat varmasti Raipen legendaarisen tasoituksen Kärppiä vastaan viimeisellä sekunnilla, niin kuin myös Raipen viimeisen ottelun Ilves-paidassa. Muistissa on varmasti myös monet huippupelaajat ja ketjut. Esimerkiksi maaginen yhdistelmä Kariya - Stefan - Hyvönen, joka teki kentällä mitä tahtoi. Ihastusta herätti myös Murphyn loistavat tehot pakin tontilla. Hyviä muistoja on myös kauden päätösristeilyiltä ja vieraspelimatkoilta. Jos jotain risteilyiltä nyt yleensä voi jäädä mieleen, niin etenkin Tinken ja Kaitsun vetämät palkintojenjakoseremoniat ja haastattelut, joissa on nähty välillä nuoria supliikkimiehiä, ja sitten taas toisaalta hieman perinteikkäämpiä ja ujompia tapauksia.

                                      Helmisen tasoitusmaali viimeisellä sekunnilla Kärppiä vastaan.

Mukaan mahtuu myös muistoja pelin ulkopuolelta ja siitä mitä tehdään joukkueen eteen. Eräässäkin ottelussa katsojille oli esitetty toive pukea päälle mahdollisimman paljon vihreää. Tätä toteutettiin katsojien toimesta monellakin tavalla. Voin kertoa, että ovella oli naurussa pitelemistä, kun eräskin mies saapui paikalle vihreässä kylpytakissa. Ja olipa mukana vielä vihreä ämpärikin! Muistikuva löytyy myös vihdasta, mutta tätä muistikuvaa en mene vannomaan.

Kukaan ei myöskään ole varmasti unohtanut (vaikka haluaisi) esimerkiksi kolmea liigakarsintaa viime vuosina. Tai katkeria tappioita, loukkaantumisia tai mediapyörityksiä erilaisista syistä. Pelin ulkopuolelta mukaan on mahtunut myös surua, esimerkiksi muutama vuosi sitten ottelun alussa pidettynä hiljaisena hetkenä poismenneen kollegan takia.

Tämä kaikki kuitenkin kuuluu siihen, että on osa Ilvestä. Olipa kyseessä hyvät tai huonot muistot. Loppupeleissä kuitenkin ne huonot muistot häviävät ja jäljellä jää ne hyvät muistot ja hienot ajat.

Jos menneet 12 vuotta ovat olleet hienoja, niin mennyt kausi oli myös hyvä esimerkki kaikesta siitä, mitä on olla osa Ilvestä. Ennen sarjan alkua Ilves oli jälleen lytätty mediassa kaikilla osa-alueilla. Ei ole hyökkäysvoimaa, puolustus on huono, maalivahtikaksikko on epävarma, joukkueessa ei ole potentiaalia, joukkue on varmasti liigajumbo kauden päätyttyä. Tuomio oli mediassa selvä: Ilves on heittopussi. Kauteen lähdettiin jälleen kerran median mollaamisen kohteena, mutta silti ensimmäistä peliä odotti kuin pikkupoika karkkipussia perjantaina.

Kausi alkoikin upeasti ja 14 ottelun jälkeen Ilves johti sarjaa ennen Pelicansia. Itse en ollut nähnyt niin vahvaa peliä omalta joukkueelta moneen vuoteen, kuin monet pelit alkukaudesta olivat. Myös D-pääty eli ihan erilaista elämää verrattuna aikaisempiin kausiin. Mediassa omat pelaajat kiittelivät aina Hakametsän tunnelmaa ja monet vastapuolen pelaajatkin ihmettelivät Hakametsän huutomyrskyä. Kaikki näytti hyvältä ja mediassa väläyteltiin täyden käännöksen saaneena jo suoran playoff-paikan mahdollisuutta.

Sarjatilanne 19.10.2013

Hyvän jakson jälkeen kuitenkin tuli huono jakso ja tasaisessa sarjassa huono jakso tarkoittaa sijoituksen rajua putoamista. Lauantaina 19.10. Ilves oli vielä sarjakärki, mutta 2.11. oli sijoituksemme pudonnut seitsemänneksi. Kuukautta myöhemmin, Ilveksen sijoitus oli 10. Tämän jälkeen Ilves seilasi sijoitusten 7-10 väliä, kunnes koitti 13.3. Kolmastoista maaliskuuta koitui päiväksi, jolloin Ilveksen sijoitus oli ensimmäistä kertaa sarjan aikana playoffviivan alapuolella. Sitä ennen joukkue oli miehittänyt kaikkia muita sijoituksia ylempänä. Valitettavasti tämä peli oli runkosarjan viimeinen peli ja lopulliseksi sijoitukseksemme jäi 11.

Monille tämä oli liian kova pala purtavaksi ja purnausta tehtiin niin hallilla, kuin sosiaalisessa mediassa. Osa jopa rajusti kritisoiden ja kannatuksen lopettamista väläytellen. Lienevätkö olleet tosissaan, mutta kuitenkin.

Jos kuitenkin tarkastellaan kautta kokonaisuutena, niin uskallan väittää kautta lähtökohtiin nähden onnistuneeksi. Neljän vuoden sisään kolmet karsinnat. Liigan pienin pelaajabudjetti. Joka paikassa heittopussiksi povattu. Ilves näpäytti kuitenkin monia sormille heti alkukaudesta vahvoilla esityksillä. Tämän lisäksi kauden aikana monet pelaajat nostivat tasoaan huimasti. Esimerkkeinä Keräsen 2. sija pistepörssissä ja Kolppasen huima kausi, jolla heltisi maalivahtien tilaston neljäs sija torjuntaprosentilla 92,71. Myös monet muut nostivat tasoaan, josta on varmasti hyötyä jatkossa. Kaudessa ei siis ole minun mielestä mitään hävettävää, vaikka päätös ei ollutkaan sellainen mitä toivottiin.

Se mistä voidaan olla erityisen ylpeitä, on se tapa millä kausi käytiin läpi. Vaikka joukkue ei lopulta pudotuspeleihin selviytynytkään, niin joukkue yritti silti kaikkensa ja fanit olivat joukkueen tukena koko kauden ajan samalla lailla hyvinä ja huonoina hetkinä. Hyvänä osoituksena tästä viimeinen peli Lukkoa vastaan joka sinetöi putoamisen playoffeista. Huomiota kannattaa kiinnittää etenkin pelinjälkeisiin tapahtumiin.

Pelin loputtua D-pääty kiitti joukkuetta kaudesta ja sen jälkeen erikseen tähtipelaajia Kerästä ja Kolppasta. Homma ei kuitenkaan päättynyt siihen, vaan kannustus jatkui kunnes joukkue tuli takaisin kentälle. Se mikä tästä tekee erikoisen, on se että kannustus jatkui pitkän tovin. Moni joukkueesta oli jo ehtinyt vaihtaa peliasun pois, ja saapui jäälle kengillä. Kuinka monessa muussa seurassa tiedätte playoffeista putoamisen jälkeen tapahtuneen vastaavaa?

Joukkue tuli kiittämään faneja pitkän kannustuksen jälkeen. Kuva Jatkoaika.com.

Mielestäni Lukkopelin jälkeiset tapahtumat kuvaa hienosti sitä mitä tarkoittaa olla Ilves-fani. Ei voida sanoa, että joukkuetta kannustettaisiin pelkästään menestyksen takia. Joukkuetta kannustetaan sen takia, että joukkue koetaan omaksi. Kävi miten kävi. Joukkueen eteen halutaan tehdä kaikki, jotta menestystä tulisi. Fanikatsomossa tanssitaan, vaikka joukkue olisi 0-5 tappiolla. Omista pidetään huolta.

Kuluneella kaudella koettiinkin koko tunteiden kirjo läpi, aivan kuten 12 vuoden aikana, joina olen saanut olla osana Ilvestä. Kausi onkin osoitus siitä kaikesta mitä minulle on Tampereen Ilves. Ilves on minun joukkueeni. Ilves on minulle asia, josta voin olla ylpeä. Vaikka moni luulisi, että ylpeys joukkueeseen rakentuu menestyksestä, niin minä en koe sitä niin. Minä en tarvitse menestystä, jotta voin sanoa olevani ylpeä joukkueestani. En hylkää joukkuetta huonoina hetkinä, eikä huonot hetket vie pois ylpeyttä Ilvestä kohtaan. Joukkueen puolia pidetään aina viimeiseen asti, eikä mitään luovuteta ennen kuin viimeinenkin mahdollisuus on mennyt. Omaa joukkuetta ei hylätä, vaikka mikä tulisi. Ilves on elämässä mukana, vaikka menisi kuinka huonosti. Logoa ei piiloteta kaapin perukoille, vaan sitä kannetaan ylpeänä niin voiton kuin tappionkin jälkeen. Menestyksen hetket vain nostavat ylpeydentuntoa joukkuetta kohtaan ja ollaan kokonaisuutena entistä ylpeämpiä omasta joukkueesta. Tämänkin kauden jälkeen voi uutta kautta kohden lähteä hyvillä mielin.

Tulevaisuudessa vastaan tulee varmasti niin epämiellyttäviä hetkiä, mutta myös hienoja kokemuksia ja upeita elämyksiä. Hyvistä ja huonoista hetkistä koostuu kokonaisuus ja kaikki tämä tulee varmasti olemaan hienoa aikaa!

Ohjelma joka luo uskoa ihmiskuntaan

Big Brother, Suurin pudottaja, Matkaoppaat, Kuppilat kuntoon, Selviytyjät, Viidakon tähtöset, Pomo piilossa, Metsien miehet, Rekkakuskit jäällä, Amerikan kamalimmat tatuoinnit, Amerikan kovimmat keräilijät, Leijonan luola, Master Chef, Lentokenttä, Olet mitä syöt, Hurja remontti, Idols, Voice of Finland/USA/Britain, Talent Suomi/USA/Britain, Poliisit, Ruotsin miljonääriäidit, jne.

Kuulostaako tutulta? Mikäli ei, kuulut siihen onnelliseen kerhoon joka on haudannut televisionsa jo aikaa sitten vähintäänkin vaatekaapin perukoille epätoivossa siitä, mitä meille tarjotaan televisiosta tänä päivänä.

Liikenne- ja viestintäministeriön tekemän tutkimuksen mukaan 21% Suomessa näytettävissä ohjelmista on määriteltävissä kategoriaan tositv. Toisinsanoen: Joka viides ohjelmalähetys on tositv-lähetys. Taakse jää kaikki kategoriat, kuten esimerkiksi: ulkomainen fiktio (19%), asiaohjelmat (12%), ajankohtaisohjelmat (4%) ja uutiset (3%).

Vaikka tositv on ollut televisiolähetysten osa jo television alkuajoista lähtien, niin itsensä se on lyönyt läpi vasta 2000 luvulla. Tositvn läpilyönnin jälkeen ohjelmia onkin ilmaantunut mitä normaalimmista asioista. Remontointia, matkustusta, työpaikkoja, ruokaa, laihdutusta, mukajulkkiksia, julkkiksia, jne. Erilaisten tositv -ohjelmien lista onkin yhtä pitkä kuin nälkävuosi, ja aihepiirinä tositv -tarjonnasta löytyy jokaista kiinnostava asia. Noin niinkuin teoriassa.

Teoriassa tositv voisi mieltää dokumenttina, niinkuin osittain tositv:n virallinen määritelmäkin kuuluu. Tositv voisi olla esimerkiksi minisarja jostakin ilmiöstä, uskonnosta, elämäntavasta, luonnosta, tai muusta järkevästä. Onneksi osassa tapauksista asia on juuri näin. Esimerkiksi "Arman ja viimeinen ristiretki" on tositv:tä sellaisena kuin sen pitäisikin olla. Näytetään ja kuvataan ihmisten elämää ympäri maapalloa sellaisena kuin sitä siellä eletään, mutta Armanin silmin. Toinen hyvä esimerkki on Madventures, jossa matkustetaan ympäri maapalloa ja tutustutaan erilaisiin kulttuureihin ja tuodaan niitä tutuksi katsojille. Mutta kuten oikeassa elämässä yleensäkin, totuus on toivemaailmaa karumpi, ja oikeasti asiallisten tositv-ohjelmien määrä on todella pieni. Nykytositv kun tarkoittaa käytännössä hyvin monessa tapauksessa aivotonta höttöä, ja vieläpä toistolla ja skandaalihakuisuudella.

Arman ja viimeinen ristiretki. Kambodzassa Arman koki vähän isompia ongelmia kuin mihin keskivertosuomalainen törmää päivittäin.

Mielestäni aivoton tositv kuvaakin modernia ihmistä ja yhteiskuntaa erittäin hyvin. Yhteiskunta ajaa ihmistä siihen suuntaan, että vastuuta ei tarvitse ottaa ja ajattelutyö tehdään yhteiskunnan toimesta jo ennen yksilöä, esimerkiksi turhia lakeja säätämällä. Asiasta, oikeasta tiedosta ja tieteestä tehdään yhteiskunnan ja median toimesta asia, joka kuulostaa tylsältä, ja jolla ihmisen on turha vaivata päätään. Ajatteluun ei kannusteta, vaan kannustetaan olemaan ihminen, jonka ei tarvitse ajatella elämässään juuri mitään ihmeellisempää kuin oman arjen pyörittäminen vaatii.

Vaikka suurin vastuu ajattelusta onkin yksilöllä itsellään, niin media antaa kuitenkin suunnan sille informaatiolle, mitä ihmisille annetaan, ja siten minkälainen pohja ajattelutyölle luodaan. Otetaan esimerkiksi lehdet. Jos lehdet kirjoittavat päivätolkulla otsikoita esimerkiksi Englannin prinssin vauvaelämästä, niin todennäköisesti ihmiset lukevat Englannin prinssin vauvaelämästä. Jos taas lehdet kirjoittaisivat, että Marsista on löytynyt vettä, niin ihmiset tietäisivät enemmän maailmakaikkeudesta ja pystyisivät miettimään esimerkiksi elämän mahdollisuudesta muuallakin kuin maapallolla. Tai jos lehdet kirjoittaisivat esimerkiksi enemmän faktaa ihmisen vaikutuksesta maapallolla sen sijaan, että Johanna Tukiainen on pidätetty kännissä, niin ihmiset osaisivat suhtautua omaan itseensä ja maapalloon paljon viisaammin. Tai ainakin pystyisivät ajattelemaan ja miettimään mitä itse on tekemässä, ja millä perusteella. Sama pätee tietysti myös televisio-ohjelmiin. Jos tositv-ohjelmien sijasta tehtäsiinkin ohjelmia, joiden tarkoitus on pistää ihmiset ajattelemaan. Mitä tapahtuisi?

Esimakua jokainen voi hakea Ylen Docventures -ohjelmasta. Kaava on simppeli. Valitaan aihe, pohjustetaan aihe asiapohjalta sekä juontajien omin kokemuksin, näytetään dokumenttielokuva ja lopuksi keskustellaan dokumentista ja itse dokumentin aiheesta.

Jo pohjustuksessa huomaa sen, että ohjelmassa kunnioitetaan katsojaa. Katsojaa ei haluta alistaa aivottomaksi zombieksi, vaan katsoja koukutetaan viikon teemaan tarkastelemalla aihetta jo heti kättelyssä monelta kannalta. Pelkästään jo asian esittely herättää kysymyksiä, ja usein jopa oma käsitys asiasta saattaa avartua, ellei jopa muuttua. Uskottavuutta ja syvyyttä pohjustukseen tuo ohjelman isäntien Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kokemus erilaisista kulttuureista ja tavoista joita tältä planeetalta löytyy. Pohjustuksen jälkeen kaivetaan snacksit ja bisset esille ja keskitytään illan dokumenttiin. Dokumenttielokuva ei mielestäni ole kuitenkaan ohjelman pihvi.

Riku Rantala ja Tunna Milonoff

Docventuresiin kuuluu dokumentin lisäksi olennaisesti asiasta keskustelu. Jokaiseen jaksoon on kutsuttu paikalle yksi vieras, jonka kanssa viikon aihetta puidaan läpi livetilanteessa. Tässä vaiheessa joku voisi ajatella, että jos studioon tuodaan vain yksi henkilö, niin eikö asioita tarkastella silloin vain jostakin tietystä kulmasta? Lyhyt vastaus: Ei. Riku ja Tunna on mielestäni tajunnut sen, että mitä enemmän hulluja kokkeja soppaa on tekemässä, sen huonompi keitoksesta tulee. Ja tällä viittaan siihen, että monissa keskusteluohjelmissa studioon roudataan läjäpäin ihmisiä, ja nämä ihmiset haetaan ääripäistä. Ihmiset laitetaan mahdollisesti jopa istumaan omille puolilleen studiota, jolloin vastakkain on käytännössä kaksi leiriä. Oli todella irvokasta seurata esimerkiksi Ylen A2 -ohjelman susi-iltaa, jossa susia vastaan olevat ihmiset huutelivat omasta poterostaan susia puolustelevien poteroon mitä ihmeellisempiä syytöksiä. Ja tietysti päinvastoin. Rakenna siinä sitten keskustelua, kun kaikki kommunikaatio on tasoa "meidän tapa on ainut oikea".

Docventuresin yksi vieras on täydellinen ratkaisu tälle useita keskusteluohjelmia leimaaville kinasteluille. Tuntuu myös siltä, että vieras on valittu siten, että henkilö pystyy oman näkökulmansa ulkopuoliseen ajatteluun ja oman näkökantansa kritisoimiseen, joka on keskeisintä ohjelmassa jossa halutaan jakaa tietoa ihmisille. Niin vieraat kuin isännätkin kritisoivatkin avoimesti toisten ja myös omia näkökantojaan asiaan. Tätä tekstiä kirjottaessa Docventures on ruotinut läpi uskontoa, taloutta, kannabista/huumeita, luontoa, ravintoa ja taidetta. Moni voisi kysyä, että mitä tässä on niin ihmeellistä? Joka viikko käydään läpi samoja asioita ja aiheita erilaisissa keskusteluohjelmissa. Näinhän sitä voisi luulla, mutta tällä kertaa totuus on onneksi kuvitelmaa ihmeellisempää. 

Docventures on siinä mielessä erilainen ohjelma, että se pistää ihmisen itse ajattelemaan sen sijaan, että katsojalle tarjottaisiin yhtä tai kahta ratkaisua aihetta koskeviin kysymyksiin. Jos verrataan  Docventuresia muihin keskustelu- tai asiaohjelmiin, niin suurin ero löytyy puolueettomuudesta ja siitä, että asiat esitetään niinkuin ne ovat, ja niistä keskustellaan niin kuin asiat ovat. Asioita ei suurennella eikä vähätellä, vaan keskustelu ja asioiden tutkiminen pidetään tasolla jossa aihealueen eri teorioita kyseenalaistetaan ja kritisoidaan eri näkökulmista. Valmiita ratkaisuita ei tarjota, vaan katsoja saa itse päättää mitä mieltä on. Kaiken lisäksi ihmisten mielipiteitä kuunnellaan ja mielipiteisiin kannustetaan. Ketään ei dissata, ja ketään ei moralisoida. Ja se hyvät ihmiset on, Rikun ja Tunnan termejä käyttäen, päräyttävintä tässä ohjelmassa. 

Jos joku on jäänyt paitsi kyseisestä ohjelmasta, niin suosittelen lämpimästi ohjelman lähempää tutkailua. Yle Areena tarjoaa hyvän lähtökohdan tälle tutkiskelulle. Lisäksi kannattaa kaivaa se aikaisemmin vaatehuoneeseen jemmattu televisio kahdestakin syystä. Televisiolupamaksu kerätään nykyään veroista, ja keskiviikkoisin tulee Docventures suorana.

Onkin ollut käsittämättömän hienoa seurata tätä tiedon ja ajattelun voittokulkua kaiken sen paskan keskellä, mitä tuuba, jota televisioksi kutsumme, ulos suoltaa. Ja parasta on ollut, että en ole yksin tämän mielipiteen kanssa. On hienoa huomata, että Suomesta löytyy ihmisiä joita kiinnostaa oikea ja rehellinen tieto, jonka itse joutuu prosessoimaan sen sijaan että se märehdittäisiin valmiiksi lautaselle naamaansa tunkemista varten. Yksi indikaatio suosiosta on, että Docventuresin Facebook -sivusto onkin kerännyt melkein 50 000 tykkääjää. 

Se tarkoittaa sitä, että Suomessa on vähintään 50 000 ihmistä, jotka palauttavat minun uskoni ihmiskuntaan.

Porilaista hulluutta Tamperelaisittain

Tänäkin vuonna päästiin vihdosta viimein kääntymään kohti kesää. Lumi sulaa ja aurinkokin alkaa lämmittämään. Ne ovat kevään merkkejä, mutta näitäkin varmemmin kevään merkkinä toimii SM-liigan finaalit.

Itselleni jääkiekko on todella suuri osa elämää. Seuraan SM-liigaa vuosittain loppuun asti, finaalit mukaanlukien, vaikka finaaleissa pelaisi mikä joukkue tahansa. Minulla on liigassa suosikkeja, inhokkeja sekä joukkueita jotka ovat minulle ns. "mauttomia ja hajuttomia". Seuraan SM-liigan lisäksi myös NHL:ää, ja tietyin varauksin Elitserieniä ja KHL:ää. Keväisin pyrin katsomaan MM-kisoista kaikki ottelut mitä televisioidaan. Jääkiekon huippuhetket ajoittuvat talviolympialaisiin, jotka muuten pelataan ensi vuonna Sotšissa. Olen tätä kaavaa seurannut jo monta vuotta. Joukkueet joita kannatan ja seuraan ovat vaihtuneet ajan myötä, mutta yksi on pysynyt ja pysyy ylivoimaisena ykkösenä. Tämä joukkue on Tampereen Ilves.

Ilvesfanina ja Tamperelaisena olen kokenut tänä vuonna kevään, jota ei moneen vuoteen ole Tampereella koettu. Tamperelaista jääkiekkoa nähdään finaaleissa, kun Tappara taistelee mestaruudesta Porin Ässiä vastaan. Voidaankin sanoa, että Tampereella eletään tavallaan "uutta kevättä" jääkiekon saralla 10 vuoden tauon jälkeen, sillä menestystä ei ole Tapparalle tai Ilvekselle tullut näinä vuosina. Päinvastoin.

Uutta kevättä eletään siinäkin mielessä, että edellisen kerran kun "poika" kannettiin Tampereelle (Tapparan toimesta) vuonna 2003, oli sosiaalinen media lapsen kengissä. Facebookia ei vielä ollut olemassakaan, puhumattakaan esimerkiksi Twitteristä. 2003 väänettiin siis kättä Ilveksen ja Tapparan välillä ihan perinteisesti kahvipöydissä ja kaveriporukoissa. Sittemmin Facebookin ja Twitterin yleistyttyä, on sapelin kalistelu siirtynyt kahvipöydistä Facebookiin ja muuhun sosiaaliseen mediaan. Sapelin kalistelua Tampereen kiekkoherruudesta ja joukkueiden paremmuudesta on toki tehty ammoisista ajoista alkaen, joten siinä ei ole mitään uutta. Välillä on isketty vyön alle, mutta kaikki on tehty huumorilla. Tänä keväänä sapelin kalistelu on saanut kuitenkin uudenlaisia piirteitä, jota ainakaan allekirjoittanut ei ole ennen todistanut.

Mark Zuckerberg julkaisi Facebookin massoille vuonna 2004

Omalta kohdalta nämä piirteet alkoivat jo playoffien alussa, kun kritisoin Ilveksen kannattajana katsojalukuja Tapparan kotiotteluissa. Ensimmäinen Tapparan ottelu keräsi 4874 katsojaa, jota pidin playoffotteluihin todella alhaisena määränä. Olihan Tapparan runkosarjankin keskiarvo ollut reilusti yli 5600. Verrokkina samalla viikolla pelattu Ilves - Jukurit karsintaottelu keräsi 6309 katsojaa. Tätä asiaa ihmettelin myös Facebookissa, kun alkoi Tapparan kannattajien "ryöpytys". Katsojamäärää pidettiin normaalina, tilastoja väärinä, tai minä sitten pidettiinkään. Nämä kommentit eivät olleet vitsisävytteisiä, vaan tosissaan kirjoitettuja. Muutama näistä henkilöistä päätyi myös "livekeskusteluun" kanssani, ja mielipiteet olivat vakavissaan samanlaisia myös näissä keskusteluissa. Toki Facebookissa lensi myös perinteistä sapelinkalisteluvitsiä. Esimerkiksi siitä, että Ilveksen pelejä mennään katsomaan enemmän siksi, että voi olla viimeinen vuosi kun Ilves SM-liigassa nähdään. Tosissaan tarjottiin myös sitä syyksi, että Tapparan fanit odottavat tosipelejä ennen kuin menevät halliin. Siis hetkinen? Eikö playoffit ole niitä tosipelejä, ja jokaisen kynnelle kykenevän fanin pitäisi lähteä halliin kannustamaan omiaan?

Samaa mieltä oli myös Tapparan kultakypärä Ville Nieminen. Nieminen kirjoitti Twitterissä:

Niemisen twiitti 28.3.2013

Ilmeisesti Ville oli todennut saman asian kuin minä. Otteluiden yleisömäärät olivat kokolailla päälaellaan, koska playoffien pitäisi vetää enemmän väkeä kuin karsintojen. Kopioin Villen Twiitin myös Facebookiin, jonka seurauksena suurin napiseminen yleisömääristä hävisi kokolailla täysin. Enää vedottiin siihen, että liput ovat kalliita. Tiedä sitten sitä, oliko sillä jotain merkitystä, että kritiikki tuli osittain oman joukkueen kultakypärältä, eikä pelkästään Ilves-fanilta. Mielestäni kuitenkin kritiikki sekä Niemiseltä, että itseltäni oli erittäin aiheellista, sillä ensimmäistä kertaa kevään 2013 playoffeissa Tappara sai hallin täyteen 19.4.2013 pelatussa finaaliottelussa Tappara - Ässät. Sitä ennen Tappara pelasi kaksi kokonaista playoff -sarjaa HIFK:ta ja Lukkoa vastaan, sekä yhden finaalikotiottelun Ässiä vastaan ilman täyttä hallia. Sen verran kuitenkin annettakoon Tappara-faneille tunnustusta, että pari kertaa kävi lähellä ja halliin saatiin yli 7000 katsojaa kapasiteetin ollessa 7600. Toivon syvästi, että seuraavissa peleissä Hakametsä saadaan täyteen, sillä näitä pelejä ei minkään joukkueen kannattajilla ole liikaa.

Yleisökritiikin lisäksi Facebook on saanut minun aikajanallani aikaan myös toisenlaisen ilmiön. Nimittäin ns. "gloryhuntereiden" (menestyksen perässä juoksijoiden) esiinmarssin. Olen ollut vuodesta 2007 asti Facebookissa, ja IKINÄ en ole nähnyt niin paljoa jääkiekkoaiheisia päivityksiä ystäviltäni kuin tänä keväänä. Paitsi ehkä 2011 keväällä kun Suomi voitti MM-kultaa. Ilmiö on kuitenkin sama. "Faneja" alkaa ilmestymään jokaisen kulman takaa toitottamaan sitä, kuinka he ovat niitä kovimpia faneja ja kannattajia.

Statuksista löytyy vaikka mitä siitä kuinka "me otetaan kultaa tänä vuonna" ja kuinka "me ollaan hyviä". Eli rinnastetaan itsensä vahvasti joukkueeseen silloin kun tapahtuu positiivisia asioita. Kuitenkin moneen vuoteen samoilta ihmisiltä ei ole kuulunut mitään kun "oma" joukkue ei ole pärjännyt. Joiltakin on jopa tullut sitä perisuomalaista "Vittu että Tapparakin on paska!" tai "Ässät on perseestä" -kommentointia. Tätä ilmiötä leimaa kuitenkin se piirre, että silloin kun menestytään, niin asialla ollaan "me". Mutta silloin kun menee huonosti, asialla on aina "ne".

Mutta älkää nyt käsittäkö väärin. Näitä henkilöitä löytyy ihan samalla lailla Ässiltä ja Tapparalta. Ja jos finaalissa pelaisi Ilves, niin niitä löytyisi myös Ilvekseltä. Aivan samalla lailla, kun niitä löytyy myös Suomen joukkueelta (jopa järkyttäviä määriä enemmän) silloin kun menestystä tulee. Gloryhunterina oleminen on ihan sallittavaa ja täysin hyväksyttävää, mutta valitettavasti se ei tee kyseisestä ihmisestä fania. Jos finaalipelit ovat ainoa kerta elämässä kun sinne halliin (tai jopa TV:n ääreen) suunnataan, niin ei itseään kyllä voi faniksi kutsua suin surminkaan. Se on nimenomaan sitä, että juostaan sen menestyksen perässä ja haetaan hyvänolontunnetta.

Se mikä gloryhunterin erottaa fanista, on se, että fani ei hylkää joukkuetta edes osittain vastoinkäymisten johdosta. Fani odottaa sitä seuraavaa kautta tai peliä kuin kuuta nousevaa, vaikka edellinen kausi olisi mennyt kuinka huonosti. Sen voin Ilvesfanina teille kertoa, sillä jumbosija on kuitattu viimeisen neljän vuoden aikana kolmesti, mutta uskoa seuraavaan kauteen on aina löytynyt. Huonosti mennyt peli tai kausi ei saa minua koskaan sanomaan tämänkaltaisia lauseita: "Ilves on paska" tai "Ilves on perseestä". Saatan helpostikin sanoa, että "me oltiin huonoja tänään" "pelattiin ihan päin v****a", tai "tuollaisella pelillä ei ole ihmekään kun hävitään". Se mikä tämän erottaa gloryhuntereiden tavasta puhua, on se, että fani kokee joukkueen omaksi myös niinä huonoina hetkinä. Omaa joukkuetta ei siis heitetä nurkkaan fanituotteiden kera odottamaan parempia aikoja.

Huvittavin gloryhunterilmiö Facebookissa on kuitenkin tullut siitä, että saan kritiikkiä siitä kenen puolella olen finaaleissa. Olen saanut monta ihmettelyä siitä, kuinka voin kannattaa Ässiä, kun olen Tamperelainen! Näitä kommentteja on heittäneet myös Tapparan fanit, mutta nämä henkilöt heittävät ne sillä tavalla että ne tunnistaa kyllä huumoriksi, ja rivien välistä on luettavissa: "No en minäkään olis Ilveksen kannalla!!". Jotkut kuitenkin kysyvät tätä ihan tosissaan, ja tuntuu välillä, että se käy jopa luonnon päälle. Monet myös luulevat, että se johtuu siitä, että olisin jotenkin kateellinen Tapparalle siitä että he pelaavat finaaleissa. Mutta minun kohdalla se ei ole sitä. Tiedän toki ihmisiä, jotka ovat aivan samalla lailla henkeen ja vereen Ilvesläisiä kuin minä itse, ja he kannattavat ihan ketä tahansa muuta finaaleissa paitsi Tapparaa. He voivat jopa olla oikeasti kateellisia siitä, että Tappara pelaa finaaleissa ja Ilves ei.

Itselläni asia on kuitenkin hieman erilailla. Rakastan yhtä joukkuetta, mutta se ei sulje pois sitä, ettenkö voisi "kannattaa" myös muita joukkueita. Tappara putoaa minulla kategoriaan "mauton, hajuton" eli hyvinkin neutraali. Minulla ei ole mitään sen enempää Tapparaa vastaan kuin sen puolestakaan. Paitsi sen verran, että jäisin varmsti kaipaamaan paikalliskamppailuja ja sapelinkalistelua, jos jompikumpi joskus liigasta poistuisi tavalla tai toisella. Hajuttoman ja mauttoman kategorian lisäksi minulla on joukkueita jotka kuuluu sarjaan "ihan jees" tai "vihaan". "Ihan jees" sarjaan minulla kuuluu Ässät, HPK ja TPS. Sarjaan "vihaan" kuuluu taasen oikeastaan vain Jokerit ja JYP.

Pointti on kuitenkin se, että jokaisella meillä on tietyt tavat kannattaa "omiaan". Osa on gloryhuntereita, osa faneja. Osaa ei kiinnosta pätkääkään vaikka koko SM-liiga kaatuisi ja jääkiekkoa ei koskaan enää pelattaisi. Jokainen tapa on täsmälleen yhtä oikea, mutta oman valintansa kanssa pitäisi pystyä elämään. Jos kaivaudut keväällä kiven alta kannustamaan omaa joukkuetta silloin kun sillä menee hyvin, olet gloryhunter eikä siitä pidä vetää hernettä nenään. Jos juhlit ja kärsit joukkueesi kanssa vuodesta toiseen, olet fani. Ei voida sanoa, että joku tapa kannattaa olisi väärin, tai enemmän oikein kuin toinen. On vain erilaisia henkiköitä, joilla jokaisella on oma tapansa suhtautua jääkiekkoon. Jokainen henkilö on kullanarvoinen tälle lajille, oli se oma "tyyppi" mikä tahansa.

Oma tapani suhtautua jääkiekkoon (Ilveksen jälkeen) on aikalailla neutraali. MM-kisoissa kannatan tietenkin Suomea, mutta sen lisäksi toivon menestystä Kanadalta sekä Sveitsiltä. NHL:ssä toivon menestystä etenkin Bruinsille ja Red Wingseille, mutta myös Penguinsille ja Flyersille, joka sekin saattaa olla jääkiekkoa tuntevien keskuudessa jokseenkin perverssiä.

SM-liigan finaaleissa tänä vuonna aion olla jatkossakin Ässien puolella. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka Porilaiseksi hulluudeksi Tamperelaisella vivahteella.

Pelihistorian pieni oppimäärä

Olen ollut aktiivisesti tietokonepelien maailmassa aina siitä asti kun tietokoneista aloin jotain ymmärtämään. Tarkkaa vuosimäärää en osaa sanoa, mutta arvioisin ensimmäisten pelikokemusten olleen jo 1980-luvun lopulla, eli noin 7-9 vuotiaana. Silloisina pelikoneina toimivat sellaiset superkoneet kuten: Commodore 64, Atari (eri versiot) ja konsolipuolelta NES sekä sitten hieman myöhemmin Amiga 500. Harvempi nykyään pelejä pelaavista edes tietää mitä nämä ovat.

Niille jotka eivät näistä mitään tiedä, niin kerrottakoon, että esimerkiksi edellisistä huomattavasti tehokkain Amiga oli prosessorin kellotaajuudeltaan noin 7 megahertziä. Verrokki voidaan ottaa nykyisistä PC-koneista, joista nopeutta löytyy helposti 3000 megahertziä. Ero on noin 430 kertainen. Muistimäärässä mitattuna Amigasta löytyi 512 kilotavua. Nykyään PC:n minimimuistimääränä uusissa tietokoneissa pidetään 4 gigatavua. Ero on siis noin 7800 kertainen. 

Amiga 500 oli mainio pelikone.

 

Amigalla pelattiin lähinnä 1980- ja 1990-luvun vaihde muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jonka jälkeen pelaaminen siirtyi (ainakin omalta osalta) suurimmaksi osaksi PC:lle. Tarkemmin vielä kavereiden PC:ille, sillä omaa tietokonetta en omistanut ennen vuotta 1997 (ja silloinkin sen taisi omistaa äitini). Sillä, millä laitteella pelasi ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä kehitys meni eteenpäin sekä tietokoneiden kuten konsoleidenkin osalta. Jos tietokoneiden kehitys oli suuri, niin oli se suuri myös pelien osalta.

1980- ja 1990-luvun tietokonepelejä leimasi mielestäni idearikkaus. Jokaisella vähänkin suositulla pelillä oli takana aina jokin hyvä idea ja/tai tarina. Oli käsittämättömän hienoa aloittaa jokin uusi peli, sillä useimmiten maailma oli täysin uusi ja peli oli ennennäkemätön. Peli näytti erilaiselta, peliä ohjattiin erilailla tai pelissä toimittiin erilailla kuin missään aikaisemmassa pelissä. Harvemmin käsiin osui samanlaista peliä kuin mitä aikaisemmin oli pelannut. On tietenkin totta, että peliteollisuus oli pienimuotoisempaa tuolloin, mutta ajan henki oli myös täysin erilainen. Pelintekijöiden tarkoitus oli tuottaa hyviä pelejä.

Voisin kertoa rivikaupalla erilaisista legendaarisista peleistä, mutta tyydyn tuomaan peliteollisuuden ajan hengen esille, varmasti monille tuntemattoman, Lucasartsin "Monkey Island" pelin avulla. Vaikka Monkey Island ei ollutkaan genrensä läheskään ensimmäisiä pelejä, on se mielestäni ehdottomasti yksi merkittävimmistä peleistä kautta pelihistorian. Peli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja grafiikaltaan paranneltuna versiona vuonna 2009, jonka saa mm. Steamistä yhdessä uudistetun Monkey Island 2:n kanssa hintaan 15e.

Monkey Island vuonna 1990 (joskin tässä versiossa jo Monkey Island 2:sta tutulla valikolla)...

...ja sama kohta pelissä vuoden 2009 uudistetuilla grafiikoilla.

Monkey Island kuvaa täydellisesti ajan pelikehityksen henkeä. Idea on loistava, ja kaikessa kauneudessaan yksinkertainen. Humoristisen seikkailupelin päähenkilö Guybrush Threepwood (Kyllä.. nimestä revitään paljon huumoria pelin edetessä.) haluaa merirosvoksi. Pelaaja Guybrushina passitetaankin ensiksi tietysti grogia siemailevien merirosvopäälliköiden eteen, jolta saadaan eväät piraatiksi tulemiseksi. Eväät ovat piraateille ominaisia: Aarteenmetsästystä, miekkailua sekä varastamista. Ja kaikkea on harrastettava tietysti todisteiden kera, jos mielii merien kauhuksi. Kuulostaa yksinkertaiselta, eikö?

Homma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, sillä peligenren henkeen kuuluen matka on täynnä mutkia. Esimerkiksi todisteeksi tarvittavista miekkailutaidoista riittää paikallisen miekkamestarin kukistaminen. Miekkailua ei kuitenkaan ratkaista pelkästään sapelinkalistamisella, vaan vastustajan herjaamisella. Herjoja ja vastaherjoja puolestaan oppii harjoitusvastustajien kanssa mitellessä. Miekkailun saloihin puolestaan oppii tietysti kouluttautumalla, mutta kouluttautuminen vaatii rahaa ja miekan. Rahaa ja miekkaa ei puolestaan saa ilman töitä, ja töitä ei saa ilman tarvittavaa välineistöä, ja kaiken lisäksi välineistön saamiseksi on omat ongelmansa. Kaava on siis selvä. Isompaan ongelmaan tarvitaan pienempi ratkaisu ja pienempään aina pienempi, kunnes kaikki kulminoituu johonkin ylösnoukittuun esineeseen tai keskusteluun muiden hahmojen kanssa. Kaikki ohjaaminen tapahtuu hiirellä, mutta pelin idea on nimenomaan tarina ja tarinan pienet ongelmat. Tarkoituksena on, että pelaaja joutuu käyttämään aivojaan päästäkseen pelissä eteenpäin. Allekirjoittaneella nämä pelit olivat aikoinaan sen verran aivonystyröitä hierovia pelejä, että opin englannin kielen kuin vahingossa.

Kaikki keskustelu tapahtuu ennalta määrätyillä vaihtoehdoilla. Millähän herjalla sitä piraattia heittäisi? (2009)

Monkey Islandin viihdyttävyys ei synny pelkästään hauskoista ongelmista, vaan hulvattomasta ja loistavasta tarinasta. Vaikka liikkeelle lähdetään piraatiksi haluamisesta ja kolmesta haasteesta (miekkailu, aarteenmetsästys ja varastus) päädytään lopulta pelastamaan neitoa aavepiraattikapteeni LeChuckin kynsistä. Sitä ennen pitää kuitenkin selvitä haasteista, hankkia laiva ja miehistö, selvitä vaikeasta matkasta Monkey Islandille, ratkoa saarella ihmissuhdekiemuroita erakon ja hedelmäpäisten kannibaalien kanssa, sekä tehdä selvää jälkeä itse pahasta LeChukista. Kaikki tämä kun lyödään yhteen oivaltavan huumorin, sekä edellämainitun ongelmaratkaisun kanssa, on paketti kokolailla täydellinen.

Jos verrataan Monkey Islandia nykypäivän peleihin, on peleillä ero kuin yöllä ja päivällä. Hyvin harvoin näkee yhtä hyvää peliä kokonaisuutena kuin esimerkiksi Monkey Island. Jos vanhojen pelien suunnitteluideana oli hyvä peli, idea ja tarina, niin valitettavasti nykypäivän pelejä pelitaloista pihalle ajaa lähinnä raha ja aikataulut. Pelejä pitää saada markkinoille tiiviiseen tahtiin, jotta osakkeenomistajat ovat tyytyväisiä. Tämä ei tietenkään päde pelkästään peliteollisuuteen, vaan kaikkeen muuhunkin nykymaailmassa.

Valitettavasti tämä tapa tuottaa pelejä on huono. Pelit ovat vaillinaisia, ne eivät aina toimi oikein ja suurimmassa osassa jopa idea on täsmälleen sama kuin monessa muussa pelissä. Ideakierrätyksestä hyvänä esimerkkinä toimii Call of Duty sarja. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sama idea ja juoni. Ammu erilaisella arsenaalilla aseita. Mieluummin pahiksia. Kun ammut tarpeeksi pahiksia, tulee iso pahis. Ammu sekin. Call of Dutyn "monipuoliset" juonikuviot ovat olleet myös peliyhteisön huumorin kohteena. CoD -pelikehitystä kuvaa myös takavuosien parodia ID softwaren Quake -pelin hengessä.

Siinä missä voin suositella vilpittömästi "vanhan ajan" Monkey Islandeja (1, 2 ja 3) niin samaa en voi sanoa Call of Duty sarjasta. Vai miltä kuulostaa seuraava lista kun joka peli on periaatteessa täsmälleen sama:

- Call of Duty (2003)
- Call of Duty 2 (2005)
- Call of Duty 3 (2006)
- Call of Duty 4 : Modern Warfare (2007)
- Call of Duty (5) : World At War (2008)
- Call of Duty (6): Modern Warfare 2 (2009)
- Call of Duty (7): Black Ops (2010)
- Call of Duty (8): Modern Warfare 3 (2011)
- Tulossa: Call of Duty 9 (2013)

Tai vaikka sitten Sims -sarja. Sims on kaikessa lyhykäisyydessän elämä-simulaattori. Simseille (pelin hahmoille) rakennetaan kotia, rakennetaan ihmissuhteita ja kaikkea muuta mahdollista. Kaikkea mitä oikeassakin elämässä. En edes ala listaamaan kaikkia Simsien osia tähän, vaan todettakoon että niitä on kaikenkaikkiaan lisäosineen ja tavarapaketteineen 36 kappaletta (mikäli oikein laskin). Tämän lisäksi tietysti löytyy vielä keskiaikaan sijoittuva Sims. Ja kaikki tietysti 20 - 40 euroa kappale.

En kuitenkaan voi väittää etteikö nämä kaikki pelit (tai no.. ensimmäiset sarjasta) olisi hyviä omalla tavallaan. Monet ovat saaneet hyvät arvostelut erilaisissa julkaisuissa ja tiedän monia jotka pelaa yhäkin näitä kyseisiä pelisarjoja. Ihmetellä silti pitää, että nykypäivänä ei sellaista suosittua peliä löydy (ellei se ole sarjansa ensimmäinen) jolla ei jatko-osaa olisi. Ilmiö on täysin sama kuin elokuva-alalla.

Vaikuttaakin, että nykypelien suunnittelussa käytettään periaatetta "helpolla rahat pois" ja pelien ideoimisperiaatteena on "lisätään numero perään ja muutetaan jotain. Vaikka paremmat grafiikat". En syytä tästä sinällään peliteollisuutta, sillä ihmisethän niitä pelejä ostaa. Ja jos jollekkin on menekkiä, niin nykymaailmassa se menekkiaukko täytetään. Mielestäni on vaan sääli, että peliteollisuus on siinä pisteessä, että oikeasti uusia ideoita ei synny kuin muutama hassu silloin tällöin. Onneksi niitä sentään vielä tulee, joskin usein niitäkin vaivaa pelko siitä, että kaikki eivät pysty peliä pelaamaan läpi helposti. Tämä valitettavasti johtaa siihen, että hyvän juonen tai tarinan omaavat pelit ovat liian helppoja, eikä niistä oikeastaan ole juurikaan vastusta. Ei olisi kovinkaan vaikeaa lisätä erilaisia vaikeustasoja ongelmanratkaisunarkkareille ja taistelunarkkareille erikseen. Kaikesta huolimatta peliteollisuus on kuitenkin mielestäni pelottavasti menossa siihen suuntaan, että pelejä joissa on kokonaan uusi idea ei juurikaan kehitetä, vaan vanhoja pelejä herätellään keinolla millä hyvänsä.

Esimerkkinä herätyskeinoista toimii nykypelien achievementit, eli saavutukset. Kun pelaat peliä tiettyyn pisteeseen tai tietyllä tavalla, niin saat virtuaalipokaalin tai virtuaalipisteitä. Pisteiden saavutus on yleensä aika pitkän peliajan takana ja vaatii usein saman kohdan toistamista moneen otteeseen. Kaikenkukkuraksi itse pisteistä ei välttämättä ole mitään hyötyä. Pisteet saavutettuasi ne möllöttävät profiilissasi ja sillä sipuli. Ei olekaan mitenkään ihmeellistä, että monissa peleissä saavutuksiin saa hukattua moninverroin aikaa verrattuna itse peliin.

Jos peli perustuu pelkästään nopeasti läpijuostavaan sisältöön ja sen jälkeen keinotekoiseen pidentämiseen, ollaan aika huonolla polulla. Oma peli-intoni onkin hiipunut toistuviin pettymyksiin yhä enemmän ja enemmän. Olen jopa oppinut välttelemään tiettyjen pelitalojen pelejä, koska todella monet suoltavat juuri tuolla uusiokäytön periaatteella pelejä mahdollisimman paljon pihalle taalankuvat silmissä. Nykypäivänä pelit ovat suurimmaksi osaksi rakennettu siten, että varsinaista ideaa ei juuri valitettavasti ole vaan suurin panostus peliin tehdään usein graafisesti, jotta peli saadaan näyttämään upealta. Kun peli näyttää hyvältä, se myy. Ja rahaa virtaa sisään.

Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Ja yksi pelitalo on mielestäni ylitse muiden. Nimittäin Blizzard entertainment. Vaikka Blizzard sortuu myös jatko-osiin (Esim. Warcraft, Starcraft, Diablo) on pelit monessa suhteessa kilpailijoita valovuosia edellä. Se mikä Blizzardin nostaa muita pelitaloja korkeammalle on tinkimättömyys laadusta. Esimerkiksi World of Warcarft ilmoitettiin vuonna 2001, mutta markkinoille peli tuli vuonna 2004. Joskin sitä toivottiin jo moneen otteeseen julkaistavaksi ennen vuotta 2004 Blizzardin tyytyessä vain jo totuttuun tyyliinsä toteamaan "julkaisemme sen sitten kun peli vastaa laatuodotuksiamme ja se on mielestämme valmis". Lopulta peliä tehtiin arvioiden mukaan 4-5 vuotta ja sitä testattiin moneen kertaan sekä pelin tasapainon, että toimivuuden näkökannoilta. Ja mistään turhasta pelistä ei ollutkaan kyse. Vuonna 2004 julkaistua peliä pelaa vielä tälläkin hetkellä 10,3 miljoonaa ihmistä ympäri maailman, eikä WoWin taru tähänkään lopu, sillä lisää sisältöä tulee jälleen ensi vuonna.

On ihmeteltävä, minkä takia muut pelitalot eivät lähde Blizzardin tavoin kehittämään peleihinsä tarinaa ja laatua? Uskoisin, että tämäntapaisille pelitaloille olisi tilausta paljon enemmän kuin sellaisille, jotka suoltavat pihalle nopeasti pelattavia pelejä vuodesta toiseen. Sanotaan, että helposti kehitettävillä jatko-osilla tehdään rahaa uusien ideoiden kehittämiseen, mutta missä se sitten näkyy? Ja ennenkaikkea koska? Mielestäni Guitar Heron tapaisia, kokonaan uusia pelejä tulee todella harvoin markkinoille vaikka pelitalojen budjetit ovat moninkertaistuneet takavuosista. Se on sääli, että peliteollisuuden(kin) tärkein motiivi on tehdä vain tuottoa.

Ei olekaan ihme, että omalta osalta seuraava peli mitä moneen vuoteen oikeasti odotan, on Blizzardin tuottama. Nimittäin jo kolmanteen osaansa ehtinyt Diablo. Tiedän mitä saan ja olen siitä valmis maksamaan vaikka 100 euroa jos tarve vaatii, toisin kuin monien muiden pelitalojen väkerryksistä.

Enkä usko, että olen kauhean väärässä jos veikkaan Diablo 3:sta vuoden peliä. Sitten sinä vuonna kun se ilmestyy.

Kun jääkiekko menettää merkityksensä

Minulle harvat asiat ovat yhtä tärkeitä kuin jääkiekko. Jääkiekko näkyy minun elämässä työn lisäksi myös ympäri vuoden aktiivisena jääkiekkomaailman seuraamisena. Jääkiekon seuraamisen kannalta eletään jälleen nousuaikaa, sillä on taas syksy ja se tietää jääkiekkokauden alkamista. Olen monen muun tavoin jo pidemmän aikaa odottanut että kotoinen SM-Liiga pyörähtää käyntiin muiden sarjojen mukana. Eilen (7.9.2011) kuitenkin tämä kaikki odottaminen vaihtui tyrmistykseen ja sanattomuuteen. Hetkellisesti jääkiekko menetti täysin merkityksenä.

Venäjän KHL-liigan joukkueen Lokomotiv Jaroslavlin lentokone syöksyi alas ja tuhoutui. Turmassa kuoli lähes koko joukkueellinen maailmaluokan pelaajia, entisiä NHL-tähtiä, maailmanmestareita, olympiavoittajia ja eri maiden jääkiekkoikoneita. Mukana yksi suosikkipelaajistani, Pavol Demitra. Turmasta selvisi vain kaksi henkilöä, joista toinen oli nuori venäläispelaaja Aleksandr Galimov. Kuolleiden joukossa oli edellä mainitun Slovakian Pavol Demitran lisäksi monta muuta jääkiekkomaailmalle tuttua tähteä mm. Stefan Liv (Ruotsi), Karel Rachunek (Tsekki), Josef Vasicek (Tsekki), Jan Marek (Tsekki), Karlis Skrastins (Latvia) sekä valko-venäläinen kiekkoikoni Ruslan Salei. Vanhemmista NHL-suuruuksista kuoli 52 vuotias päävalmentaja, 1222 NHL-ottelun teräsmies, Brad McCrimmon.

Pavol Demitran ura maajoukkueessa päättyi keväällä 2011. Elämä syksyllä 2011.

On käsittämätöntä miten käytännössä tuntemattomien kuolema lento-onnettomuudessa voi vaikuttaa ihmiseen. Nykyään on kuitenkin "normaalia" lukea lehdistä otsikoita, joissa mässäillään kymmenien tai satojen ihmisten kuolemilla ympäri maailmaa erilaisissa onnettomuuksissa tai terrori-iskuissa, ilman että uutisia noteeraa sen ihmeemmin. Näitä asioita tapahtuu, ihmisiä kuolee. Se on normaalia. Huomiotta jättäminen ja mahdollisen onnettomuuden odottamattomuus on myös ihmisiin sisäänrakennettu suojamekanismi: "Ei minun maailmassani näin tapahdu, vaikka muualla tapahtuukin". Mutta silloin kun tapahtuu, niin vaikutus on aina suuri.

Omalla kohdalla teoria tuli jälleen todistetuksi. Jääkiekko on ollut aina iloinen asia, oli se sitten pihahöntsy, Ilveksen ottelu tai NHL-ottelu. Jääkiekko on osa omaa elämää. Jääkiekko on tärkeä asia. Sitä on aina kuvitellut, että jääkiekkoon ei liity todella ikävät asiat vaikka jääkiekko onkin kontaktilaji ja välillä sattuu pahastikin. Sitä ei jotenkin käsitä, että pelaajat ovat yhtä lailla vaarojen saavutettavissa kuin muutkin ihmiset. Illuusio siitä, että pelaajat ovat korkeintaan pois kokoonpanosta ja palaavat sitten joskus kaukaloon on rinnastettavissa teoriaan: "Ei minun maailmassani näin tapahdu". Venäjän lentoturma oli kuitenkin hyvä muistutus juuri päinvastaisesta. Lokomotiv Jaroslavlin pelaajista vain Galimovilla on enää mahdollisuus palata kaukaloon.

Turman vaikutus ei kuitenkaan rajaudu yksittäisiin ihmisiin, vaan koskee koko jääkiekkoyhteisöä lentoturmassa kuolleiden omaisista puhumattakaan. Ympäri maailman on tullut lausuntoja pelaajilta, valmentajilta ja jääkiekon parissa toimijoilta, joissa harvempi pystyy ymmärtämään ja todella käsittämään mitä oikein on tapahtunut. Laajempia vaikutuksia itse jääkiekkoon ei ole lehdistönkään taholta vielä ruodittu. Suurimmat vaikutukset ovat olleet eri liigojen aloitusotteluihin ehdotetut hiljaiset hetket, mutta mitään muuta ei vielä ole spekuloitu.

Vaikutus on myös suuri muuallekin kuin jääkiekkopiireihin, sillä tämän tragedian myötä Venäjällä ehkä herätään kiinnittämään enemmän huomiota lentoturvallisuuteen. Vaikka turman koneen putoamisen syy on vielä tällä hetkellä epäselvä, on epäilyksiä kohdistettu lentokoneen kuntoon, polttoaineen laatuun sekä venäläispilottien koulutuksen tasoon. Nämä kaikki olisi kuitenkin vältettävissä tiukemmalla seurannalla ja paremmalla asenteella. Venäjän politiikan mukaan ei varmaa muutosta ole kuitenkaan tulossa, ja vaikka Venäjän lentokalusto ja säädökset paranisivatkin oleellisesti, ei se tuo takaisin Jaroslavlin kuolleita joukkueen jäseniä. Varmaa kuitenkin on, että jokainen pelaaja Venäjällä ja muuallakin maailmassa mietti onko Venäjän KHL-liigan kova palkka riskin arvoista.

Kaikesta huolimatta ihmiselle on myös normaalia unohtaa ikävät asiat, ja tämäkin turma tulee jäämään historiaan. Elämä jatkuu, kiekkopelit jatkuvat ja jääkiekko on yhä osa elämää. Monilla ehkä vielä enemmän kuin ennen eilistä. Sitä ennen edessä on kuitenkin monta muistutusta turmasta. Allekirjoittaneen kohdalla ensimmäinen muistutus tulee mahdollisesti jo ensi viikolla, jos SM-Liigan ensimmäisissä otteluissa vietetään turman muistoksi hiljainen hetki.

Silloin voi olla lähellä seuraava kerta kun jääkiekko menettää merkityksensä.

Saksan ja Iso-Britannian heavynäyte

On torstai 9.6.2011. Aurinko porottaa Tampereen kuumaksi pätsiksi. Kello lähenee viittä ja mustiin pukeutunut väki vaeltaa kohti etelärantaa allekirjoittanut joukossa. Voisi ajatella, että väki on hullua pukeutuessaan mustiin 30 asteen helteessä, mutta näin ei kuitenkaan ole. Nimittäin aivan vielä. Se aika tulee myöhemmin.

Mustanpuhuva massa on matkalla etelärannassa viidettä kertaa peräkkäin järjestettäville metallimusiikkifestivaaleille, Sauna Open Airiin. Torstai on siis aloituspäivä, ja päivä vierähtää käyntiin tasan kello 17:00 kun Moonsorrow aloittaa soiton. Sitä ennen kuitenkin pitää vielä selviytyä alueelle. Ensimmäinen positiivinen fiilis tulee sisäänkäyntijärjestelyistä. Porteilla ei ole ruuhkaa ja pääsemme ystävien kanssa kävelemään suoraan sisälle jonottamatta. Ensin tarkastetaan liput ja noin 50 metriä myöhemmin on reilu määrä portteja ja järjestysmiehiä (ja naisia) tekemässä turvatarkastusta. Seuraavaksi edessä avautuu myyntikojuja joista saa bändituotteita, ruokaa, rekvisiittaa ja muuta festaritilpehöörää.

Ohitamme kuitenkin kojut suoraan ja suuntaamme kohta ensimmäistä anniskelualuetta. Itse olen vesilinjalla, mutta muut ottavat erilaiset tölkit festarijuomaa. Kukaan ei vielä kuitenkaan lähde röyhimään, vaan päätyvät puolen litran tölkkeihin myös tarjolla olevien litran tölkkien sijaan. Ehkä ihan fiksu veto tässä vaiheessa iltaa.

Pienen odottelun jälkeen siirrymme anniskelualueen reunalle josta on suora näkymä pikkulavalle. Moonsorrow on juuri aloittanut. Katselen puoli biisiä, huomaan että bändi laulaa suomeksi, vaikka siitä on hieman vaikea saada selvää. Minulle riittää. Moonsorrowin örinä ei ole minun musiikkiani. Ystävieni jäädessä katsomaan bändiä lähden tarkastelemaan aluetta ja pikaisen pyörimisen ja pehmiksen jälkeen pitää todeta että alue todella toimii. Vessoja on reilusti, ruokaa saa monesta paikkaa, annokset ovat reilun kokoisia ja jonotkaan eivät ole pitkiä. Aivan siis päinvastoin kuin vuoden 2009 Sonispheressä jonka jälkeen en olekaan festareilla käynyt. Sauna Open Air siis hoitaa homman kotiin ainakin järjestelyjen puolesta.

Kiertelyn jälkeen päädyn toisen kaveriporukan kanssa pienen burgerikojun eteen joka muistuttaa Jack The Roosterista. Burgerit ovat nimetty festarihengen mukaisesti bändien mukaan. Juustohampurilainen on tänä viikonloppuna Alice In Cheese (Alice in Chains) tai tuplana Alice In Double Cheese. Pekonihampurilainen on puolestaan Satyribacon (Satyricon). Tulistakin burgeria on tarjolla nimellä Dimmu Burger (Dimmu Borgir). Dimmun saa myös mietona jolloin pitää mainita neitimäisesti "Europe" tai vaihtoehtoisesti tulisena jolloin pitää karjaista äijäkkäästi "SLAYER!". Kasvisvaihtoehtoakin on tarjolla nimellä Green Day, mutta eihän kukaan siihen nyt näillä festareilla sorru. Itse laitan rahani Satyribaconiin enkä osu harhaan. Hyvää on.

Burgerit on syöty ja siirtyminen kohti päälavaa alkaa. Kavereiden suunnatessa (yllätys yllätys) anniskelualueelle, suuntaan itse päälavaa kohti, sillä klo 18:00 aloittaa alustavasti minun "pääbändini", kurpitsateemainen Helloween. Päälavan edessä on hyvin tilaa ja pääsen keskelle lavaa noin kahdeksanteen riviin. Yleisö alkaa pakkautumaan päälavaa kohti ja tasan kello 18:00 Helloween astuu lavalle.


Eutkäteen tiedossa ollut setti ei ennakkoon jätä kylmäksi, mutta Helloweenin suoritus nostaa vielä entuudestaan lämpöä. Hieman pöhöttyneessä kunnossa olevan Andi Derisin johtama Helloween kysyy ensimmäisenä kappaleenaan Are You Metal?, ja yleisön vastareaktiosta päätellen metallia ollaan. Seuraavat rallit ovat Eagle Fly Free, March of Time, Where the Sinners Go ja I'm Alive. Kaikki hyviä vetoja. Etenkin Eagle Fly Free ja Where the Sinners Go toimivat loistavasti.

Hieman pöhöttynyt, mutta hyvässä laulukunnossa oleva Andi Deris. Kuva Radio 957.

Seuraavaksi sointiin pärähtää 15 minuutin medley seitsemän avaimen vartijasta. Keeper of the Seven Keys, The King for a 1000 years ja Halloween on sovitettu yhteen mukavasti, vaikka itselle nämä eivät olekaan niitä parhaita biisejä.

Steel Tormentorin jälkeen alkaa yleisön huudatus. Future Worldin aikana oma kurkkuni on jo hieman käheänä mutta I Want Out pistää yleisön pähkinöiksi ja oman kurkkuni käheäksi. Andi Deris huudattaa yleisöä moneen kertaan ja mollaa samalla rumpalia. Moukka on mennyt Japanin kiertueella sekoittamaan Derisin 21 vuotiseen single malt viskiin colaa keikkabussissa. Tästä yleisö antaakin ansaitut buuaukset rumpalille. I Want Outin aikana meno on sitä luokkaa, että viimeinen veivaus, Dr. Stein, jää väkisinkin hieman vaisummaksi.

Kokonaisuutena keikka on Are You Metalin, Eagle Fly Freen, Where the Sinners Gon, Steel Tormentorin, Future Worldin ja etenkin I Want Outin johdolla selvästi omien konserttikokemusten Top5 joukossa. Edelle menevät varmuudella ainoastaan Iron Maiden 2008 Ratinassa, Dream Theater 2001 ja 70 000 hengen Metallica Tallinnassa vuonna 2006. Sen tason keikasta oli siis kyse.

Helloweenin meno oli kovaa! Kuva Radio 957

Yleisökin piti Helloweenistä. Kuva Radio 957.

Seuraavat hetket menevät Helloweenin nostattamassa euforisessa fiiliksessä. Mutta tällä hetkellä I Want Out, eli on pakko saada juotavaa käheälle kurkulle. Helloweenin anniskelualueella katselleet ystäväni huomaan heti portin vieressä hyvissä katseluasemissa. Liityn seuraan vesipulloni kanssa nasevia kommentteja juomavalinnasta keräten. Samaan aikaan pikkulavalla aloittaa Omnium Gatherum. Siitä suorituksesta en kuitenkaan tiedä mitään, sillä epämääräisiä sivuääniä lukuunottamatta en edes huomaa bändiä.

Ilta etenee ja on aika päivän pääesiintyjälle. Lämpötila pysyttelee 30 tuntumassa. Siirryn päälavan varjoon odottamaan että Ozzy Osbourne astuu lavalle. Kauaa ei tarvitse odotella kun eteeni astelee raihnainen, köpöttelevä ja vanhanoloinen mies. Mies ei kuitenkaan ole lavalle hetken päästä astuva Ozzy. Eteeni astellut mies on kuusissakymmenissä, aivan kuten tasan kello 20:30 aloittava Ozzy. Miehen vieressä on pulskan puoleinen irokeesikampauksella varustautunut teini, jonka joka toinen sana on "vittu" hänen jutellessa kaverinsa kanssa. Kokonaisuuden kruunaa selässä lukeva teksti: "People = Shit". Ajatuksissani käväisi, että mahtaako juniori olla hieman väärässä paikassa. Lisäksi ajatuksissa pyörähtää jälleen kerran huomio siitä miten monipuolista yleisöä Ozzy vetää puoleensa. Odotus jatkuu kuitenkin. Vielä hetki.

Tämä 15v teini nosti hymyn kasvoille. Ei kuitenkaan mairittelevassa mielessä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen lavalle säntäävä mies on kuitenkin kaikkea muuta kuin katsomossa edessäni oleva mies. Ozzy on pukeutunut mustaan pitkään takkiin, mustiin housuihin sekä mustaan paitaan jonka molempia puolia koristaa Ozzyn tuttu risti. Aikamoinen muutos muutaman vuoden takaiseen keikkaan Hartwallilla, jolloin asusteena oli siniset farkut ja t-paita. Myös esiintyminen on eri maailmasta. I Don't Know aloittaa keikan Ozzyn nostattaessa tunnelmaa. Nyt on se hetki kun Ozzy vaatii: "I want you to go fucking crazy!". Tunnelman nostatus ei ole kovin hankalaa. Siinä missä monet bändit joutuvat tekemään täyden päivätyön yleisön suhteen, riittää Ozzyltä yksinkertainen ele samaan asiaan. "Com'ooooooooon" ja yleisö mylvii. Seuraavaksi käsi yksinkertaisesti korvalle ja reaktio on sama. Sauna Open Air huutaa.

Ozzy. Kuva: Radio 957.

Seuraava biisi on tehty ennen kuin itse olen edes syntynyt. Suicide Solution pistää yleisöön vauhtia, mutta seuraava ralli räjäyttää pankin ensimmäistä kertaa. Mr. Crowleyn synkät alkusäkeet nostavat kylmät väreet pintaan basson väristessä mahanpohjaa myöten. Ozzy aloittaa laulun, mutta Ozzy ei laula yksin. 8500 muutakin (tai siltä se tuntuu etumaisten rivien tuntumassa) laulaa kaksi ensimmäistä säkeistöä kokonaan mukana:

Mr. Crowley, what went down in your head
(Oh) Mr. Crowley, did you talk to the dead
Your lifestyle to me seems so tragic
With the thrill of it all
You fooled all the people with magic
(Yeah)You waited on Satan's call

Mr. Charming, did you think you were pure
Mr. Alarming, in nocturnal rapport
Uncovering things that were sacred, manifest on this earth
(Oh)Conceived in the eye of a secret
Yeah, they scattered the afterbirth


Goodbye to Romance puolestaan esittelee nuoremmalle väelle, että metallimusiikkikappaleen ei aina tarvita olla agressiivinen ollakseen yleisöön menevä. Goodbye to Romancen aikana yleisö jatkaa yhteislaulua Ozzyn tervehtiessä kohti taivasta. Tervehdykset ovat tarkoitettu Randy Rhoadsille, Ozzyn entiselle ystävälle ja loistavalle kitaristille, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1982.

Balladin jälkeen bändi siirtyy hieman räväkämpään biisiin kun Bark at the Moon kajahtaa ilmoille. Meno on kova ja yleisö saa vaahtosuihkun kappaleen aikana. Oma paikkani on kuitenkin täydellisesti mitoitettu. Vaahtotykin kantama ylettyy noin puoli metriä minun eteeni. Saankin käsityksen miltä tuntuu kun vaahto tulee kohti, mutta vaatteitani Ozzyn vaahtotykki ei sotke muutamaa pikkukuplaa lukuunottamatta. Bark at the Moon villitsee yleisön ja tunnelma kohoaa yleisössä. Road to Nowhere pitää fiiliksen yllä vaikka onkin jälleen balladi.

Vaahtoa riittää. Kuva: Aamulehti

Seuraava biisi on mielestäni parhaita Ozzyn biisejä. Shot in the Dark pistää yleisön jo vähintäänkin yhtä kovaan menoon kuin Helloweenin I Want Out. Kurkkuni alkaa myös uhkaavasti kähenemään. Huudettu ja laulettu on jo jokaisen biisin aikana. Kuin tilauksesta bändi alkaa veivaamaan vanhaa Black Sabbath -klassikkoa. Iron Man nostaa tunnelmaa entisestään ja kurkkukipu unohtuu. Iron Manin jälkeen vuorossa on Fairies Wear Boots ja I Don't Want To Change the World.

Kolme viimeistä biisiä onkin sitten käsittämätöntä hurmosta. "All aboard!" huutaa Ozzy ja Crazy Trainin sävelet nostavat korvia huumaavan huutomyrskyn. Yhteislaulu alkaa ja on vaikeaa kuulla Ozzyn ääntä yleisön laulun keskeltä. Crazy Trainin jälkeen Ozzy poistuu lavalta rynnätäkseen hetken päästä vetämään kaksi encorea. Keikka on loppupuolellaan ja kohta mennään kotiin mamman luokse. Yhteislaulu jatkuu "Mama I'm Coming Home.

Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja viimeiselle kappaleelle joka on Paranoid. Ensimmäistä kertaa kuulen kun yleisö laulaa koko kappaleen mukana niin lujaa, että solistin ääni ei kuulu yleisöön kuin hetkittäin. Biisin jälkeen tunnelma on katossa, ja takaraivoon alkaa hiipiä pieni harmitus siitä että konsertti on ohi. Harmitus on kuitenkin nopeasti ohi ja hymy nousee huulille.

Matkalla ulos alueelta pyörii mielessä monia asioita. Lähinnä miten käsittämättömän uran ja elämän Ozzy on elänyt. Ura alkoi Englannissa jo vuonna 1968 ja mies nousee pirteänä vielä lavalle vuonna 2011. Väliä noilla vuosilla on siis 43 vuotta ja solistilla lasissa 62 vuotta, ja kylkiäisenä huumeiden ja alkoholin kyllästämät vuodet. Nämä vuodet näkyvät kuitenkin myös kokemuksena. Ozzyn lavakarisma on aivan käsittämätön. Ne jotka eivät ole Ozzy ikinä livenä nähneet (kunnossa) eivät voi käsittää mitä tarkoitan. Monien mielipide on muodostunut The Osbournes -sarjan Ozzystä, joka ei suurinpiirtein pysty kävelemään tai puhumaan. Lavalla mies on kuitenkin kuin pikkulapsi. Vesi lentää yleisöön, vaahto suihkuaa ja mies hyppii mikrofonin varressa hymy huulessa. Vielä kun tähän yhdistetään Ozzyn mahtava kyky tehdä hienoja kappaleita, on paketti valmis. Ozzy on yhäkin kirkkaimpia Rock/Heavy/Metalli -maailman tähtiä. Ehkä jopa yksi niistä kirkkaimmista.

Ozzy (ja Helloween) mielessä lähestyn portteja. On aika poistua ja ruikuttaa kyyti. Mama I'm Coming Home.


957.fi
Sauna Open Air
Aamulehti