Pelihistorian pieni oppimäärä

Olen ollut aktiivisesti tietokonepelien maailmassa aina siitä asti kun tietokoneista aloin jotain ymmärtämään. Tarkkaa vuosimäärää en osaa sanoa, mutta arvioisin ensimmäisten pelikokemusten olleen jo 1980-luvun lopulla, eli noin 7-9 vuotiaana. Silloisina pelikoneina toimivat sellaiset superkoneet kuten: Commodore 64, Atari (eri versiot) ja konsolipuolelta NES sekä sitten hieman myöhemmin Amiga 500. Harvempi nykyään pelejä pelaavista edes tietää mitä nämä ovat.

Niille jotka eivät näistä mitään tiedä, niin kerrottakoon, että esimerkiksi edellisistä huomattavasti tehokkain Amiga oli prosessorin kellotaajuudeltaan noin 7 megahertziä. Verrokki voidaan ottaa nykyisistä PC-koneista, joista nopeutta löytyy helposti 3000 megahertziä. Ero on noin 430 kertainen. Muistimäärässä mitattuna Amigasta löytyi 512 kilotavua. Nykyään PC:n minimimuistimääränä uusissa tietokoneissa pidetään 4 gigatavua. Ero on siis noin 7800 kertainen. 

Amiga 500 oli mainio pelikone.

 

Amigalla pelattiin lähinnä 1980- ja 1990-luvun vaihde muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jonka jälkeen pelaaminen siirtyi (ainakin omalta osalta) suurimmaksi osaksi PC:lle. Tarkemmin vielä kavereiden PC:ille, sillä omaa tietokonetta en omistanut ennen vuotta 1997 (ja silloinkin sen taisi omistaa äitini). Sillä, millä laitteella pelasi ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä kehitys meni eteenpäin sekä tietokoneiden kuten konsoleidenkin osalta. Jos tietokoneiden kehitys oli suuri, niin oli se suuri myös pelien osalta.

1980- ja 1990-luvun tietokonepelejä leimasi mielestäni idearikkaus. Jokaisella vähänkin suositulla pelillä oli takana aina jokin hyvä idea ja/tai tarina. Oli käsittämättömän hienoa aloittaa jokin uusi peli, sillä useimmiten maailma oli täysin uusi ja peli oli ennennäkemätön. Peli näytti erilaiselta, peliä ohjattiin erilailla tai pelissä toimittiin erilailla kuin missään aikaisemmassa pelissä. Harvemmin käsiin osui samanlaista peliä kuin mitä aikaisemmin oli pelannut. On tietenkin totta, että peliteollisuus oli pienimuotoisempaa tuolloin, mutta ajan henki oli myös täysin erilainen. Pelintekijöiden tarkoitus oli tuottaa hyviä pelejä.

Voisin kertoa rivikaupalla erilaisista legendaarisista peleistä, mutta tyydyn tuomaan peliteollisuuden ajan hengen esille, varmasti monille tuntemattoman, Lucasartsin "Monkey Island" pelin avulla. Vaikka Monkey Island ei ollutkaan genrensä läheskään ensimmäisiä pelejä, on se mielestäni ehdottomasti yksi merkittävimmistä peleistä kautta pelihistorian. Peli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja grafiikaltaan paranneltuna versiona vuonna 2009, jonka saa mm. Steamistä yhdessä uudistetun Monkey Island 2:n kanssa hintaan 15e.

Monkey Island vuonna 1990 (joskin tässä versiossa jo Monkey Island 2:sta tutulla valikolla)...

...ja sama kohta pelissä vuoden 2009 uudistetuilla grafiikoilla.

Monkey Island kuvaa täydellisesti ajan pelikehityksen henkeä. Idea on loistava, ja kaikessa kauneudessaan yksinkertainen. Humoristisen seikkailupelin päähenkilö Guybrush Threepwood (Kyllä.. nimestä revitään paljon huumoria pelin edetessä.) haluaa merirosvoksi. Pelaaja Guybrushina passitetaankin ensiksi tietysti grogia siemailevien merirosvopäälliköiden eteen, jolta saadaan eväät piraatiksi tulemiseksi. Eväät ovat piraateille ominaisia: Aarteenmetsästystä, miekkailua sekä varastamista. Ja kaikkea on harrastettava tietysti todisteiden kera, jos mielii merien kauhuksi. Kuulostaa yksinkertaiselta, eikö?

Homma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, sillä peligenren henkeen kuuluen matka on täynnä mutkia. Esimerkiksi todisteeksi tarvittavista miekkailutaidoista riittää paikallisen miekkamestarin kukistaminen. Miekkailua ei kuitenkaan ratkaista pelkästään sapelinkalistamisella, vaan vastustajan herjaamisella. Herjoja ja vastaherjoja puolestaan oppii harjoitusvastustajien kanssa mitellessä. Miekkailun saloihin puolestaan oppii tietysti kouluttautumalla, mutta kouluttautuminen vaatii rahaa ja miekan. Rahaa ja miekkaa ei puolestaan saa ilman töitä, ja töitä ei saa ilman tarvittavaa välineistöä, ja kaiken lisäksi välineistön saamiseksi on omat ongelmansa. Kaava on siis selvä. Isompaan ongelmaan tarvitaan pienempi ratkaisu ja pienempään aina pienempi, kunnes kaikki kulminoituu johonkin ylösnoukittuun esineeseen tai keskusteluun muiden hahmojen kanssa. Kaikki ohjaaminen tapahtuu hiirellä, mutta pelin idea on nimenomaan tarina ja tarinan pienet ongelmat. Tarkoituksena on, että pelaaja joutuu käyttämään aivojaan päästäkseen pelissä eteenpäin. Allekirjoittaneella nämä pelit olivat aikoinaan sen verran aivonystyröitä hierovia pelejä, että opin englannin kielen kuin vahingossa.

Kaikki keskustelu tapahtuu ennalta määrätyillä vaihtoehdoilla. Millähän herjalla sitä piraattia heittäisi? (2009)

Monkey Islandin viihdyttävyys ei synny pelkästään hauskoista ongelmista, vaan hulvattomasta ja loistavasta tarinasta. Vaikka liikkeelle lähdetään piraatiksi haluamisesta ja kolmesta haasteesta (miekkailu, aarteenmetsästys ja varastus) päädytään lopulta pelastamaan neitoa aavepiraattikapteeni LeChuckin kynsistä. Sitä ennen pitää kuitenkin selvitä haasteista, hankkia laiva ja miehistö, selvitä vaikeasta matkasta Monkey Islandille, ratkoa saarella ihmissuhdekiemuroita erakon ja hedelmäpäisten kannibaalien kanssa, sekä tehdä selvää jälkeä itse pahasta LeChukista. Kaikki tämä kun lyödään yhteen oivaltavan huumorin, sekä edellämainitun ongelmaratkaisun kanssa, on paketti kokolailla täydellinen.

Jos verrataan Monkey Islandia nykypäivän peleihin, on peleillä ero kuin yöllä ja päivällä. Hyvin harvoin näkee yhtä hyvää peliä kokonaisuutena kuin esimerkiksi Monkey Island. Jos vanhojen pelien suunnitteluideana oli hyvä peli, idea ja tarina, niin valitettavasti nykypäivän pelejä pelitaloista pihalle ajaa lähinnä raha ja aikataulut. Pelejä pitää saada markkinoille tiiviiseen tahtiin, jotta osakkeenomistajat ovat tyytyväisiä. Tämä ei tietenkään päde pelkästään peliteollisuuteen, vaan kaikkeen muuhunkin nykymaailmassa.

Valitettavasti tämä tapa tuottaa pelejä on huono. Pelit ovat vaillinaisia, ne eivät aina toimi oikein ja suurimmassa osassa jopa idea on täsmälleen sama kuin monessa muussa pelissä. Ideakierrätyksestä hyvänä esimerkkinä toimii Call of Duty sarja. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sama idea ja juoni. Ammu erilaisella arsenaalilla aseita. Mieluummin pahiksia. Kun ammut tarpeeksi pahiksia, tulee iso pahis. Ammu sekin. Call of Dutyn "monipuoliset" juonikuviot ovat olleet myös peliyhteisön huumorin kohteena. CoD -pelikehitystä kuvaa myös takavuosien parodia ID softwaren Quake -pelin hengessä.

Siinä missä voin suositella vilpittömästi "vanhan ajan" Monkey Islandeja (1, 2 ja 3) niin samaa en voi sanoa Call of Duty sarjasta. Vai miltä kuulostaa seuraava lista kun joka peli on periaatteessa täsmälleen sama:

- Call of Duty (2003)
- Call of Duty 2 (2005)
- Call of Duty 3 (2006)
- Call of Duty 4 : Modern Warfare (2007)
- Call of Duty (5) : World At War (2008)
- Call of Duty (6): Modern Warfare 2 (2009)
- Call of Duty (7): Black Ops (2010)
- Call of Duty (8): Modern Warfare 3 (2011)
- Tulossa: Call of Duty 9 (2013)

Tai vaikka sitten Sims -sarja. Sims on kaikessa lyhykäisyydessän elämä-simulaattori. Simseille (pelin hahmoille) rakennetaan kotia, rakennetaan ihmissuhteita ja kaikkea muuta mahdollista. Kaikkea mitä oikeassakin elämässä. En edes ala listaamaan kaikkia Simsien osia tähän, vaan todettakoon että niitä on kaikenkaikkiaan lisäosineen ja tavarapaketteineen 36 kappaletta (mikäli oikein laskin). Tämän lisäksi tietysti löytyy vielä keskiaikaan sijoittuva Sims. Ja kaikki tietysti 20 - 40 euroa kappale.

En kuitenkaan voi väittää etteikö nämä kaikki pelit (tai no.. ensimmäiset sarjasta) olisi hyviä omalla tavallaan. Monet ovat saaneet hyvät arvostelut erilaisissa julkaisuissa ja tiedän monia jotka pelaa yhäkin näitä kyseisiä pelisarjoja. Ihmetellä silti pitää, että nykypäivänä ei sellaista suosittua peliä löydy (ellei se ole sarjansa ensimmäinen) jolla ei jatko-osaa olisi. Ilmiö on täysin sama kuin elokuva-alalla.

Vaikuttaakin, että nykypelien suunnittelussa käytettään periaatetta "helpolla rahat pois" ja pelien ideoimisperiaatteena on "lisätään numero perään ja muutetaan jotain. Vaikka paremmat grafiikat". En syytä tästä sinällään peliteollisuutta, sillä ihmisethän niitä pelejä ostaa. Ja jos jollekkin on menekkiä, niin nykymaailmassa se menekkiaukko täytetään. Mielestäni on vaan sääli, että peliteollisuus on siinä pisteessä, että oikeasti uusia ideoita ei synny kuin muutama hassu silloin tällöin. Onneksi niitä sentään vielä tulee, joskin usein niitäkin vaivaa pelko siitä, että kaikki eivät pysty peliä pelaamaan läpi helposti. Tämä valitettavasti johtaa siihen, että hyvän juonen tai tarinan omaavat pelit ovat liian helppoja, eikä niistä oikeastaan ole juurikaan vastusta. Ei olisi kovinkaan vaikeaa lisätä erilaisia vaikeustasoja ongelmanratkaisunarkkareille ja taistelunarkkareille erikseen. Kaikesta huolimatta peliteollisuus on kuitenkin mielestäni pelottavasti menossa siihen suuntaan, että pelejä joissa on kokonaan uusi idea ei juurikaan kehitetä, vaan vanhoja pelejä herätellään keinolla millä hyvänsä.

Esimerkkinä herätyskeinoista toimii nykypelien achievementit, eli saavutukset. Kun pelaat peliä tiettyyn pisteeseen tai tietyllä tavalla, niin saat virtuaalipokaalin tai virtuaalipisteitä. Pisteiden saavutus on yleensä aika pitkän peliajan takana ja vaatii usein saman kohdan toistamista moneen otteeseen. Kaikenkukkuraksi itse pisteistä ei välttämättä ole mitään hyötyä. Pisteet saavutettuasi ne möllöttävät profiilissasi ja sillä sipuli. Ei olekaan mitenkään ihmeellistä, että monissa peleissä saavutuksiin saa hukattua moninverroin aikaa verrattuna itse peliin.

Jos peli perustuu pelkästään nopeasti läpijuostavaan sisältöön ja sen jälkeen keinotekoiseen pidentämiseen, ollaan aika huonolla polulla. Oma peli-intoni onkin hiipunut toistuviin pettymyksiin yhä enemmän ja enemmän. Olen jopa oppinut välttelemään tiettyjen pelitalojen pelejä, koska todella monet suoltavat juuri tuolla uusiokäytön periaatteella pelejä mahdollisimman paljon pihalle taalankuvat silmissä. Nykypäivänä pelit ovat suurimmaksi osaksi rakennettu siten, että varsinaista ideaa ei juuri valitettavasti ole vaan suurin panostus peliin tehdään usein graafisesti, jotta peli saadaan näyttämään upealta. Kun peli näyttää hyvältä, se myy. Ja rahaa virtaa sisään.

Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Ja yksi pelitalo on mielestäni ylitse muiden. Nimittäin Blizzard entertainment. Vaikka Blizzard sortuu myös jatko-osiin (Esim. Warcraft, Starcraft, Diablo) on pelit monessa suhteessa kilpailijoita valovuosia edellä. Se mikä Blizzardin nostaa muita pelitaloja korkeammalle on tinkimättömyys laadusta. Esimerkiksi World of Warcarft ilmoitettiin vuonna 2001, mutta markkinoille peli tuli vuonna 2004. Joskin sitä toivottiin jo moneen otteeseen julkaistavaksi ennen vuotta 2004 Blizzardin tyytyessä vain jo totuttuun tyyliinsä toteamaan "julkaisemme sen sitten kun peli vastaa laatuodotuksiamme ja se on mielestämme valmis". Lopulta peliä tehtiin arvioiden mukaan 4-5 vuotta ja sitä testattiin moneen kertaan sekä pelin tasapainon, että toimivuuden näkökannoilta. Ja mistään turhasta pelistä ei ollutkaan kyse. Vuonna 2004 julkaistua peliä pelaa vielä tälläkin hetkellä 10,3 miljoonaa ihmistä ympäri maailman, eikä WoWin taru tähänkään lopu, sillä lisää sisältöä tulee jälleen ensi vuonna.

On ihmeteltävä, minkä takia muut pelitalot eivät lähde Blizzardin tavoin kehittämään peleihinsä tarinaa ja laatua? Uskoisin, että tämäntapaisille pelitaloille olisi tilausta paljon enemmän kuin sellaisille, jotka suoltavat pihalle nopeasti pelattavia pelejä vuodesta toiseen. Sanotaan, että helposti kehitettävillä jatko-osilla tehdään rahaa uusien ideoiden kehittämiseen, mutta missä se sitten näkyy? Ja ennenkaikkea koska? Mielestäni Guitar Heron tapaisia, kokonaan uusia pelejä tulee todella harvoin markkinoille vaikka pelitalojen budjetit ovat moninkertaistuneet takavuosista. Se on sääli, että peliteollisuuden(kin) tärkein motiivi on tehdä vain tuottoa.

Ei olekaan ihme, että omalta osalta seuraava peli mitä moneen vuoteen oikeasti odotan, on Blizzardin tuottama. Nimittäin jo kolmanteen osaansa ehtinyt Diablo. Tiedän mitä saan ja olen siitä valmis maksamaan vaikka 100 euroa jos tarve vaatii, toisin kuin monien muiden pelitalojen väkerryksistä.

Enkä usko, että olen kauhean väärässä jos veikkaan Diablo 3:sta vuoden peliä. Sitten sinä vuonna kun se ilmestyy.

Kun jääkiekko menettää merkityksensä

Minulle harvat asiat ovat yhtä tärkeitä kuin jääkiekko. Jääkiekko näkyy minun elämässä työn lisäksi myös ympäri vuoden aktiivisena jääkiekkomaailman seuraamisena. Jääkiekon seuraamisen kannalta eletään jälleen nousuaikaa, sillä on taas syksy ja se tietää jääkiekkokauden alkamista. Olen monen muun tavoin jo pidemmän aikaa odottanut että kotoinen SM-Liiga pyörähtää käyntiin muiden sarjojen mukana. Eilen (7.9.2011) kuitenkin tämä kaikki odottaminen vaihtui tyrmistykseen ja sanattomuuteen. Hetkellisesti jääkiekko menetti täysin merkityksenä.

Venäjän KHL-liigan joukkueen Lokomotiv Jaroslavlin lentokone syöksyi alas ja tuhoutui. Turmassa kuoli lähes koko joukkueellinen maailmaluokan pelaajia, entisiä NHL-tähtiä, maailmanmestareita, olympiavoittajia ja eri maiden jääkiekkoikoneita. Mukana yksi suosikkipelaajistani, Pavol Demitra. Turmasta selvisi vain kaksi henkilöä, joista toinen oli nuori venäläispelaaja Aleksandr Galimov. Kuolleiden joukossa oli edellä mainitun Slovakian Pavol Demitran lisäksi monta muuta jääkiekkomaailmalle tuttua tähteä mm. Stefan Liv (Ruotsi), Karel Rachunek (Tsekki), Josef Vasicek (Tsekki), Jan Marek (Tsekki), Karlis Skrastins (Latvia) sekä valko-venäläinen kiekkoikoni Ruslan Salei. Vanhemmista NHL-suuruuksista kuoli 52 vuotias päävalmentaja, 1222 NHL-ottelun teräsmies, Brad McCrimmon.

Pavol Demitran ura maajoukkueessa päättyi keväällä 2011. Elämä syksyllä 2011.

On käsittämätöntä miten käytännössä tuntemattomien kuolema lento-onnettomuudessa voi vaikuttaa ihmiseen. Nykyään on kuitenkin "normaalia" lukea lehdistä otsikoita, joissa mässäillään kymmenien tai satojen ihmisten kuolemilla ympäri maailmaa erilaisissa onnettomuuksissa tai terrori-iskuissa, ilman että uutisia noteeraa sen ihmeemmin. Näitä asioita tapahtuu, ihmisiä kuolee. Se on normaalia. Huomiotta jättäminen ja mahdollisen onnettomuuden odottamattomuus on myös ihmisiin sisäänrakennettu suojamekanismi: "Ei minun maailmassani näin tapahdu, vaikka muualla tapahtuukin". Mutta silloin kun tapahtuu, niin vaikutus on aina suuri.

Omalla kohdalla teoria tuli jälleen todistetuksi. Jääkiekko on ollut aina iloinen asia, oli se sitten pihahöntsy, Ilveksen ottelu tai NHL-ottelu. Jääkiekko on osa omaa elämää. Jääkiekko on tärkeä asia. Sitä on aina kuvitellut, että jääkiekkoon ei liity todella ikävät asiat vaikka jääkiekko onkin kontaktilaji ja välillä sattuu pahastikin. Sitä ei jotenkin käsitä, että pelaajat ovat yhtä lailla vaarojen saavutettavissa kuin muutkin ihmiset. Illuusio siitä, että pelaajat ovat korkeintaan pois kokoonpanosta ja palaavat sitten joskus kaukaloon on rinnastettavissa teoriaan: "Ei minun maailmassani näin tapahdu". Venäjän lentoturma oli kuitenkin hyvä muistutus juuri päinvastaisesta. Lokomotiv Jaroslavlin pelaajista vain Galimovilla on enää mahdollisuus palata kaukaloon.

Turman vaikutus ei kuitenkaan rajaudu yksittäisiin ihmisiin, vaan koskee koko jääkiekkoyhteisöä lentoturmassa kuolleiden omaisista puhumattakaan. Ympäri maailman on tullut lausuntoja pelaajilta, valmentajilta ja jääkiekon parissa toimijoilta, joissa harvempi pystyy ymmärtämään ja todella käsittämään mitä oikein on tapahtunut. Laajempia vaikutuksia itse jääkiekkoon ei ole lehdistönkään taholta vielä ruodittu. Suurimmat vaikutukset ovat olleet eri liigojen aloitusotteluihin ehdotetut hiljaiset hetket, mutta mitään muuta ei vielä ole spekuloitu.

Vaikutus on myös suuri muuallekin kuin jääkiekkopiireihin, sillä tämän tragedian myötä Venäjällä ehkä herätään kiinnittämään enemmän huomiota lentoturvallisuuteen. Vaikka turman koneen putoamisen syy on vielä tällä hetkellä epäselvä, on epäilyksiä kohdistettu lentokoneen kuntoon, polttoaineen laatuun sekä venäläispilottien koulutuksen tasoon. Nämä kaikki olisi kuitenkin vältettävissä tiukemmalla seurannalla ja paremmalla asenteella. Venäjän politiikan mukaan ei varmaa muutosta ole kuitenkaan tulossa, ja vaikka Venäjän lentokalusto ja säädökset paranisivatkin oleellisesti, ei se tuo takaisin Jaroslavlin kuolleita joukkueen jäseniä. Varmaa kuitenkin on, että jokainen pelaaja Venäjällä ja muuallakin maailmassa mietti onko Venäjän KHL-liigan kova palkka riskin arvoista.

Kaikesta huolimatta ihmiselle on myös normaalia unohtaa ikävät asiat, ja tämäkin turma tulee jäämään historiaan. Elämä jatkuu, kiekkopelit jatkuvat ja jääkiekko on yhä osa elämää. Monilla ehkä vielä enemmän kuin ennen eilistä. Sitä ennen edessä on kuitenkin monta muistutusta turmasta. Allekirjoittaneen kohdalla ensimmäinen muistutus tulee mahdollisesti jo ensi viikolla, jos SM-Liigan ensimmäisissä otteluissa vietetään turman muistoksi hiljainen hetki.

Silloin voi olla lähellä seuraava kerta kun jääkiekko menettää merkityksensä.

Saksan ja Iso-Britannian heavynäyte

On torstai 9.6.2011. Aurinko porottaa Tampereen kuumaksi pätsiksi. Kello lähenee viittä ja mustiin pukeutunut väki vaeltaa kohti etelärantaa allekirjoittanut joukossa. Voisi ajatella, että väki on hullua pukeutuessaan mustiin 30 asteen helteessä, mutta näin ei kuitenkaan ole. Nimittäin aivan vielä. Se aika tulee myöhemmin.

Mustanpuhuva massa on matkalla etelärannassa viidettä kertaa peräkkäin järjestettäville metallimusiikkifestivaaleille, Sauna Open Airiin. Torstai on siis aloituspäivä, ja päivä vierähtää käyntiin tasan kello 17:00 kun Moonsorrow aloittaa soiton. Sitä ennen kuitenkin pitää vielä selviytyä alueelle. Ensimmäinen positiivinen fiilis tulee sisäänkäyntijärjestelyistä. Porteilla ei ole ruuhkaa ja pääsemme ystävien kanssa kävelemään suoraan sisälle jonottamatta. Ensin tarkastetaan liput ja noin 50 metriä myöhemmin on reilu määrä portteja ja järjestysmiehiä (ja naisia) tekemässä turvatarkastusta. Seuraavaksi edessä avautuu myyntikojuja joista saa bändituotteita, ruokaa, rekvisiittaa ja muuta festaritilpehöörää.

Ohitamme kuitenkin kojut suoraan ja suuntaamme kohta ensimmäistä anniskelualuetta. Itse olen vesilinjalla, mutta muut ottavat erilaiset tölkit festarijuomaa. Kukaan ei vielä kuitenkaan lähde röyhimään, vaan päätyvät puolen litran tölkkeihin myös tarjolla olevien litran tölkkien sijaan. Ehkä ihan fiksu veto tässä vaiheessa iltaa.

Pienen odottelun jälkeen siirrymme anniskelualueen reunalle josta on suora näkymä pikkulavalle. Moonsorrow on juuri aloittanut. Katselen puoli biisiä, huomaan että bändi laulaa suomeksi, vaikka siitä on hieman vaikea saada selvää. Minulle riittää. Moonsorrowin örinä ei ole minun musiikkiani. Ystävieni jäädessä katsomaan bändiä lähden tarkastelemaan aluetta ja pikaisen pyörimisen ja pehmiksen jälkeen pitää todeta että alue todella toimii. Vessoja on reilusti, ruokaa saa monesta paikkaa, annokset ovat reilun kokoisia ja jonotkaan eivät ole pitkiä. Aivan siis päinvastoin kuin vuoden 2009 Sonispheressä jonka jälkeen en olekaan festareilla käynyt. Sauna Open Air siis hoitaa homman kotiin ainakin järjestelyjen puolesta.

Kiertelyn jälkeen päädyn toisen kaveriporukan kanssa pienen burgerikojun eteen joka muistuttaa Jack The Roosterista. Burgerit ovat nimetty festarihengen mukaisesti bändien mukaan. Juustohampurilainen on tänä viikonloppuna Alice In Cheese (Alice in Chains) tai tuplana Alice In Double Cheese. Pekonihampurilainen on puolestaan Satyribacon (Satyricon). Tulistakin burgeria on tarjolla nimellä Dimmu Burger (Dimmu Borgir). Dimmun saa myös mietona jolloin pitää mainita neitimäisesti "Europe" tai vaihtoehtoisesti tulisena jolloin pitää karjaista äijäkkäästi "SLAYER!". Kasvisvaihtoehtoakin on tarjolla nimellä Green Day, mutta eihän kukaan siihen nyt näillä festareilla sorru. Itse laitan rahani Satyribaconiin enkä osu harhaan. Hyvää on.

Burgerit on syöty ja siirtyminen kohti päälavaa alkaa. Kavereiden suunnatessa (yllätys yllätys) anniskelualueelle, suuntaan itse päälavaa kohti, sillä klo 18:00 aloittaa alustavasti minun "pääbändini", kurpitsateemainen Helloween. Päälavan edessä on hyvin tilaa ja pääsen keskelle lavaa noin kahdeksanteen riviin. Yleisö alkaa pakkautumaan päälavaa kohti ja tasan kello 18:00 Helloween astuu lavalle.


Eutkäteen tiedossa ollut setti ei ennakkoon jätä kylmäksi, mutta Helloweenin suoritus nostaa vielä entuudestaan lämpöä. Hieman pöhöttyneessä kunnossa olevan Andi Derisin johtama Helloween kysyy ensimmäisenä kappaleenaan Are You Metal?, ja yleisön vastareaktiosta päätellen metallia ollaan. Seuraavat rallit ovat Eagle Fly Free, March of Time, Where the Sinners Go ja I'm Alive. Kaikki hyviä vetoja. Etenkin Eagle Fly Free ja Where the Sinners Go toimivat loistavasti.

Hieman pöhöttynyt, mutta hyvässä laulukunnossa oleva Andi Deris. Kuva Radio 957.

Seuraavaksi sointiin pärähtää 15 minuutin medley seitsemän avaimen vartijasta. Keeper of the Seven Keys, The King for a 1000 years ja Halloween on sovitettu yhteen mukavasti, vaikka itselle nämä eivät olekaan niitä parhaita biisejä.

Steel Tormentorin jälkeen alkaa yleisön huudatus. Future Worldin aikana oma kurkkuni on jo hieman käheänä mutta I Want Out pistää yleisön pähkinöiksi ja oman kurkkuni käheäksi. Andi Deris huudattaa yleisöä moneen kertaan ja mollaa samalla rumpalia. Moukka on mennyt Japanin kiertueella sekoittamaan Derisin 21 vuotiseen single malt viskiin colaa keikkabussissa. Tästä yleisö antaakin ansaitut buuaukset rumpalille. I Want Outin aikana meno on sitä luokkaa, että viimeinen veivaus, Dr. Stein, jää väkisinkin hieman vaisummaksi.

Kokonaisuutena keikka on Are You Metalin, Eagle Fly Freen, Where the Sinners Gon, Steel Tormentorin, Future Worldin ja etenkin I Want Outin johdolla selvästi omien konserttikokemusten Top5 joukossa. Edelle menevät varmuudella ainoastaan Iron Maiden 2008 Ratinassa, Dream Theater 2001 ja 70 000 hengen Metallica Tallinnassa vuonna 2006. Sen tason keikasta oli siis kyse.

Helloweenin meno oli kovaa! Kuva Radio 957

Yleisökin piti Helloweenistä. Kuva Radio 957.

Seuraavat hetket menevät Helloweenin nostattamassa euforisessa fiiliksessä. Mutta tällä hetkellä I Want Out, eli on pakko saada juotavaa käheälle kurkulle. Helloweenin anniskelualueella katselleet ystäväni huomaan heti portin vieressä hyvissä katseluasemissa. Liityn seuraan vesipulloni kanssa nasevia kommentteja juomavalinnasta keräten. Samaan aikaan pikkulavalla aloittaa Omnium Gatherum. Siitä suorituksesta en kuitenkaan tiedä mitään, sillä epämääräisiä sivuääniä lukuunottamatta en edes huomaa bändiä.

Ilta etenee ja on aika päivän pääesiintyjälle. Lämpötila pysyttelee 30 tuntumassa. Siirryn päälavan varjoon odottamaan että Ozzy Osbourne astuu lavalle. Kauaa ei tarvitse odotella kun eteeni astelee raihnainen, köpöttelevä ja vanhanoloinen mies. Mies ei kuitenkaan ole lavalle hetken päästä astuva Ozzy. Eteeni astellut mies on kuusissakymmenissä, aivan kuten tasan kello 20:30 aloittava Ozzy. Miehen vieressä on pulskan puoleinen irokeesikampauksella varustautunut teini, jonka joka toinen sana on "vittu" hänen jutellessa kaverinsa kanssa. Kokonaisuuden kruunaa selässä lukeva teksti: "People = Shit". Ajatuksissani käväisi, että mahtaako juniori olla hieman väärässä paikassa. Lisäksi ajatuksissa pyörähtää jälleen kerran huomio siitä miten monipuolista yleisöä Ozzy vetää puoleensa. Odotus jatkuu kuitenkin. Vielä hetki.

Tämä 15v teini nosti hymyn kasvoille. Ei kuitenkaan mairittelevassa mielessä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen lavalle säntäävä mies on kuitenkin kaikkea muuta kuin katsomossa edessäni oleva mies. Ozzy on pukeutunut mustaan pitkään takkiin, mustiin housuihin sekä mustaan paitaan jonka molempia puolia koristaa Ozzyn tuttu risti. Aikamoinen muutos muutaman vuoden takaiseen keikkaan Hartwallilla, jolloin asusteena oli siniset farkut ja t-paita. Myös esiintyminen on eri maailmasta. I Don't Know aloittaa keikan Ozzyn nostattaessa tunnelmaa. Nyt on se hetki kun Ozzy vaatii: "I want you to go fucking crazy!". Tunnelman nostatus ei ole kovin hankalaa. Siinä missä monet bändit joutuvat tekemään täyden päivätyön yleisön suhteen, riittää Ozzyltä yksinkertainen ele samaan asiaan. "Com'ooooooooon" ja yleisö mylvii. Seuraavaksi käsi yksinkertaisesti korvalle ja reaktio on sama. Sauna Open Air huutaa.

Ozzy. Kuva: Radio 957.

Seuraava biisi on tehty ennen kuin itse olen edes syntynyt. Suicide Solution pistää yleisöön vauhtia, mutta seuraava ralli räjäyttää pankin ensimmäistä kertaa. Mr. Crowleyn synkät alkusäkeet nostavat kylmät väreet pintaan basson väristessä mahanpohjaa myöten. Ozzy aloittaa laulun, mutta Ozzy ei laula yksin. 8500 muutakin (tai siltä se tuntuu etumaisten rivien tuntumassa) laulaa kaksi ensimmäistä säkeistöä kokonaan mukana:

Mr. Crowley, what went down in your head
(Oh) Mr. Crowley, did you talk to the dead
Your lifestyle to me seems so tragic
With the thrill of it all
You fooled all the people with magic
(Yeah)You waited on Satan's call

Mr. Charming, did you think you were pure
Mr. Alarming, in nocturnal rapport
Uncovering things that were sacred, manifest on this earth
(Oh)Conceived in the eye of a secret
Yeah, they scattered the afterbirth


Goodbye to Romance puolestaan esittelee nuoremmalle väelle, että metallimusiikkikappaleen ei aina tarvita olla agressiivinen ollakseen yleisöön menevä. Goodbye to Romancen aikana yleisö jatkaa yhteislaulua Ozzyn tervehtiessä kohti taivasta. Tervehdykset ovat tarkoitettu Randy Rhoadsille, Ozzyn entiselle ystävälle ja loistavalle kitaristille, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1982.

Balladin jälkeen bändi siirtyy hieman räväkämpään biisiin kun Bark at the Moon kajahtaa ilmoille. Meno on kova ja yleisö saa vaahtosuihkun kappaleen aikana. Oma paikkani on kuitenkin täydellisesti mitoitettu. Vaahtotykin kantama ylettyy noin puoli metriä minun eteeni. Saankin käsityksen miltä tuntuu kun vaahto tulee kohti, mutta vaatteitani Ozzyn vaahtotykki ei sotke muutamaa pikkukuplaa lukuunottamatta. Bark at the Moon villitsee yleisön ja tunnelma kohoaa yleisössä. Road to Nowhere pitää fiiliksen yllä vaikka onkin jälleen balladi.

Vaahtoa riittää. Kuva: Aamulehti

Seuraava biisi on mielestäni parhaita Ozzyn biisejä. Shot in the Dark pistää yleisön jo vähintäänkin yhtä kovaan menoon kuin Helloweenin I Want Out. Kurkkuni alkaa myös uhkaavasti kähenemään. Huudettu ja laulettu on jo jokaisen biisin aikana. Kuin tilauksesta bändi alkaa veivaamaan vanhaa Black Sabbath -klassikkoa. Iron Man nostaa tunnelmaa entisestään ja kurkkukipu unohtuu. Iron Manin jälkeen vuorossa on Fairies Wear Boots ja I Don't Want To Change the World.

Kolme viimeistä biisiä onkin sitten käsittämätöntä hurmosta. "All aboard!" huutaa Ozzy ja Crazy Trainin sävelet nostavat korvia huumaavan huutomyrskyn. Yhteislaulu alkaa ja on vaikeaa kuulla Ozzyn ääntä yleisön laulun keskeltä. Crazy Trainin jälkeen Ozzy poistuu lavalta rynnätäkseen hetken päästä vetämään kaksi encorea. Keikka on loppupuolellaan ja kohta mennään kotiin mamman luokse. Yhteislaulu jatkuu "Mama I'm Coming Home.

Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja viimeiselle kappaleelle joka on Paranoid. Ensimmäistä kertaa kuulen kun yleisö laulaa koko kappaleen mukana niin lujaa, että solistin ääni ei kuulu yleisöön kuin hetkittäin. Biisin jälkeen tunnelma on katossa, ja takaraivoon alkaa hiipiä pieni harmitus siitä että konsertti on ohi. Harmitus on kuitenkin nopeasti ohi ja hymy nousee huulille.

Matkalla ulos alueelta pyörii mielessä monia asioita. Lähinnä miten käsittämättömän uran ja elämän Ozzy on elänyt. Ura alkoi Englannissa jo vuonna 1968 ja mies nousee pirteänä vielä lavalle vuonna 2011. Väliä noilla vuosilla on siis 43 vuotta ja solistilla lasissa 62 vuotta, ja kylkiäisenä huumeiden ja alkoholin kyllästämät vuodet. Nämä vuodet näkyvät kuitenkin myös kokemuksena. Ozzyn lavakarisma on aivan käsittämätön. Ne jotka eivät ole Ozzy ikinä livenä nähneet (kunnossa) eivät voi käsittää mitä tarkoitan. Monien mielipide on muodostunut The Osbournes -sarjan Ozzystä, joka ei suurinpiirtein pysty kävelemään tai puhumaan. Lavalla mies on kuitenkin kuin pikkulapsi. Vesi lentää yleisöön, vaahto suihkuaa ja mies hyppii mikrofonin varressa hymy huulessa. Vielä kun tähän yhdistetään Ozzyn mahtava kyky tehdä hienoja kappaleita, on paketti valmis. Ozzy on yhäkin kirkkaimpia Rock/Heavy/Metalli -maailman tähtiä. Ehkä jopa yksi niistä kirkkaimmista.

Ozzy (ja Helloween) mielessä lähestyn portteja. On aika poistua ja ruikuttaa kyyti. Mama I'm Coming Home.


957.fi
Sauna Open Air
Aamulehti

Blogin avaus

Pitkään omassa päässä hautunut idea omasta blogista saa nyt äänestyskeskustelun ja kritiikin voitelemana  viimeisen piristysruiskeensa. Eli otetaan itseä niskasta kiinni, aletaan kirjaan mietteitä ja katsotaan mitä tapahtuu.

Tervetuloa tutustumaan minun ajatusmaailmaani!